Menneisyyden silmukointi on alkanut. Petrimaljoissa kasvaa näytteitä, siru surusta tuohon ja yksinäisyydestä toiseen ja jo kahdessa viikossa saadaan karvaisia viljeltyjä tuloksia. Järkeäni tarkastellaan kuin vinoumaa, joka on ahjossa pakottaen syntynyt, karaistu ja kiskoontunut teräväksi luonnottomasti. Mitä siihen sanoisi, ehkä se on niin. Ei se siltä tunnu.Vien pensaspalmukaksoset ja aralian kylpyhuoneeseen ja avaan ikkunan. Paperit lentävät pöydältä, savu piirtää valokeilat kattolampusta ja pakkasenhaju tarttuu tavaroihin. Kääriydyn vilttiin ja tuuletan 15 minuuttia. Tuntuu, ettei paksu paistinrasva lähde mihinkään, vaikka posliinit jäätyvät pöytiin kiinni. Tällainen rasvainen maakuoppa ruokineen, savumajakka. Vessasta liiskaan kimmeltäviä sokeritoukkia yksi kerrallaan.
Eräänä päivänä vain keksin, miksi näen unia veitsellä pilkottavista lapsen sormista. Lapset ovat tulevia asioita, toiveita ja unelmia, ja minä pilkon ne palasiksi, kädettömiksi, tai katson vierestä tekemättä mitään, kun niille niin tapahtuu. Se liittyy analysointiin ja jatkuvaan tarkkailuun. Avuton vikinä ja lasten voimattomuus vastustaa pilkkomista kuvaa, miten siltä raakuudelta ei säästy mikään, eikä kukaan.
Tuo tarkkaileva raakuus ja minä olemme lukeneet Kafkaa rannalla (Murakami) ja silpunneet sitä silpuksi sitä mukaa, kun se ilta illalta etenee. Olemme sitä mieltä, että osa tästä kirjasta on kirjoitettu jo Sputnik-rakastetussani ja osa Suuressa lammasseikkailussa. En ihan ymmärrä, miksi toisto ärsyttää minua toisissa kirjoissa ja toisissa se kuuluu taas asiaan. Kuitenkin se osa, jota ei ole kummassakaan, on hyvää ja mielenkiintoista. Vitsit ovat vähän vanhanaikaisia kikkailuja, mutta ehkä suhtaudun sittenkin kirjaan myönteisesti. Vielähän se ehtii lopuksi lässähtää. Ishiguron kirjat eivät lässähdä lopuksi. Ne ovat kammottavia, ja loppu totisesti riipii sielua kuin vihoviimeinen liidunveto taululla.
Sormien pilkkomisesta: Sinä olet sitten vähän kuin henkilö siitä Ishiguron romaanista Never Let Me Go, semmoinen klooni, jonka elimet oli alun perinkin tarkoitettu muille. Semmoisen ei paljon parane unelmoida tulevasta. Sormet, maksat ja sydämet pois vaan.
VastaaPoistaTunnen ihmisen, joka kykenee tietoiseen unennäköön. Hän sanoi, että unessa pitää ensin etsiä omat kädet. Sitten voi liikkua niin kuin haluaa.
Mutta sinulla kädet ovat toisten ja ne pilkotaan.
Ps. Tuohon edelliseen kuvasin ongelmani Juuripuun kanssa. Tee jotain. Minä haluan sinun puusi. En leikkaisi sen oksia.
Mulla on sulle haaste blogissani.
VastaaPoistaMikäli se siis sopii tähän kaunokirjalliseen linjaasi. ;)
mummo,
VastaaPoistatuon väliaikaisotsikon "ei nimeä", vai mikä se oli, kirjaisinkin on Never let go. Kyllä minä tosiaan luulen, että olen tehnyt itsestäni pelkän mutterin: lapsena minun suosikkipiirrettyni oli Galaxy Express 999, jossa pieni poika houkutellaan ikuisen elämän mahdollisuudella avaruusmatkalle planeetalle, jolla ihmisille annetaan mekaaniset kehot. Tarinassa paljastuu vasta myöhemmin, että pojalle todellakin annetaan mekaaninen keho: hänestä tehdään mutteri, jolla on ihmisen sielu. Poika oli niin sitkeä ja peräänantamaton, että hänellä oli kaikki parhaan mutterin ominaisuudet planeetan ikuiseen koneistoon; ihmisestä tehty mutteri nimittäin kestää kovempaa painetta kuin yksikään koneen osa.
Tietoinen unennäkö olisi kammottava asia: ja onkin, alan aina kirkua, kun joudun tietoiseen uneen. Siellä on sellainen avaruus, meri, labyrintti -puhumattakaan niistä olioista- että ilman symbolien suojaa eksyisin sinne iäksi.
ps. tehty on.
tiina,
kiitoksii, kaavoja pitää rikkoa.