Maanantaina vain heräsin ja huomasin olevani kotona: vieraus oli kaikonnut. Kadut eivät hylkineet askeleitani, vaikka tummat talot saartavat niitä ja kumartuvat kävelijöiden ylle ja puiston puut seisovat umpimielisinä ja harvaoksaisina. Ilma on vierähtänyt talveen ja palelelen aina sään vaihtuessa lakkaamatta pari viikkoa. Asvaltti korvaa pimeässä tähtitaivaan, mutta huurre näyttää voimakkaan mudan jälkeen miltei imelältä, säröttömän sievältä. Juuri ennen auringonlaskua, pitkässä harmaassa hämärässä ohut lumi ei ole enää liian räikeä ja katselen mielelläni uudesta ikkunasta kattojen ohi järvelle. Tuossa nousee tiilipiippu, ja tuossa toinen ja niiden yllä on kaistale vettä, niin harmaata ja väritöntä, ettei sitä taivaasta erota kuin pintakuvioista.
Jääkaappi viheltää tasatunnein kuin pilli, se ottaa jonkin tiiviisteen välistä ilmaa, vinkuu ja ujeltaa. Venäläinen tuuli, juna ja teepannu.
Jokin vanha tunnistamaton suru on kulkenut muuttoauton perässä verkkaista tahtiaan ja hiipi asuntoon yöllä ja silmistä sisälle. Ne tietävät tulla, eikä niitä voi eksyttää minkään matkan päähän. Kevyet, vierivät elohopeasurut tip tip tip postiluukusta eteiseen ja kiirien alkoviin, lakanaa pitkin tyynyliinalle. Havahdun, ne ovat täällä.
Päivät kuluvat uuden hieman toispuoleisen toiston syntyessä. Pukukoppien kapeat penkit ja hajuvesien ja hien haju. Suihkuhuoneessa on limainen lattia ja ylellisen kuumaa vettä. Venytellessä taivun yhtäkkiä niin kuin vuosia sitten ja ymmärrän, miksi minua on ahdistanut venytellä jo pitkään. Mitä enemmän lihasta venyttää, sitä paniikinomaisemmaksi olo muuttuu: siellä on jännitystiloja, jotka eivät ole lauenneet neljään vuoteen, eikä mikään venyttäminen ole niitä aukaissut. Jokaisessa lihaskerroksessa on oma vuotensa kiinni, jäykistynyt ja suppuun mennyt. Se jokin, joka on estänyt aukeamista ja venymistä, antoi periksi tänään ja rintakehä painui lattiaan kiinni, poski mattoon, katselin varpaitani.
yle ♥️
15 tuntia sitten
Todella kaunista tekstiä. Tuosta saisi kauniin laulun.
VastaaPoistaWau, oletpa sinä notkea. :)*ihaillen*
VastaaPoistaMinä en ole koskaan saanut poskeani lattiaan heittäytyessäni kaksinkerroin suorin jaloin.
Muusikotar,
VastaaPoistakiitos. En voinut vain olla kuvittelematta omaa harakkaääntäni laulamaan ja tunnelma olisi varmaankin vähän eri :) Jätin kuitenkin sulavasti mainitsematta nuo muutamat 70-luvun kerrostalot, jotka ikkunasta näkyy. Maailma on kaunis höm voimakkaasti suodatettuna.
celia,
mietin vähän, että kuinka tarkasti kuvailen ko. venytysasennon, ettei assosiaatiot tee siitä vitsiä, mutta se olisi rikkonut tekstin tyylin ja rytmin ihan kokonaan ja ei sillä ole niin merkitystä. No mutta kuitenkin: istutaan siis leveässä haara-asennossa lattialla ja siitä painetaan ylävartalo selkä suorana lattiaan. Sellainen kumarrusvenytys takareisille olisikin koominen, jos siinä saisi poskensa lattiaan.
En minä kyllä saa poskea lattiaan tuossakaan asennossa, että kyllä sä notkee oot? Kukas se sun terapeuttis onkaan? :)
VastaaPoistaEnsimmäisen merkin piti varmaan olla piste tai huutomerkki eikä kysymysmerkki.
VastaaPoistaraija,
VastaaPoistanotkea joo, mutta en sellainen sirkusihme.
Meinasitko, että terapialla sais kehon notkeaksi, kun tarpeeksi lukkoja vain hoitaa? :D
Ahaa, osuin arvauksessani sitten pahasti väärään. Silti sinä olet notkea. Minähän en saa päätä edes polviin istuviltani.
VastaaPoistaBlogissani on pieni joulutunnustus sinulle.
Ensimmäinen kommentti kertoo jo paljon. Sinä todella saat tekstin elämään. Jonkun muun kirjoittamana tämä jäisi raportin tasolle, mutta nyt kaikki elementit kietoutuvat toisiinsa ja jokaisella sanalla on painoa, tai keveyttä, oikeastaan sekä että. Harva blogi tällä tavoin elähdyttää. Toivottavasti tallennat tekstisi muuallekin, tästä virtuaalimaailmasta kun ei koskaan tiedä.
VastaaPoistaNo eikös se olis loogista. Nehän on kuulemma yhteydessä ne mieli ja keho.
VastaaPoistakristian,
VastaaPoistanyt kun ei paljoa tapahdu, enkä mitään erityistä ajattelekaan, niin istun monesti naama harmaana läppärin äärellä, että mistähän sitä kirjoittaisi. Elämä koostuu pienen pienistä hetkistä, jolloin jotakin välähtää, mutta useimmiten ei mitään ja kun koko viikon saldo on yksi välähdys kävelymatkalla kauppaan ja yksi salilla ja yksi nukkumaanmennessä, niin ihmetyn itsekin, että ne sopivat yhteen noin vain ja mukamas helposti. Jos olisi edes himpunkin verran korkeampi itsekritiikki, niin en saisi julkaistua katkeilevia ajatuksiani ja tekemisen raakileita. Sitten onkin palkitsevaa, että ne sittenkin toimivat. Ne palat, joista en tiedä, että mitä ne oikein ovat ja mistä ne tulevat.
Enpä ole tallentanut, ei virtuaalista tiedäkään (noo, eivät ne palvelimet ihan helpolla katoa minnekään ja monet asiat ovat paremmassa tallessa palvelimilla kuin kotikoneella, joka on herkempi vaurioille tai papereilla, jotka tuhoutuvat vielä herkemmin), mutta monesti käy blogitekstien kanssa niin, että ne menettävät merkityksensä parissa hassussa vuodessa. Nyt on rakas sana, mutta kohta se on mennyt, kiilto kadonnut ja sana sammunut. Tarkempi tallentaminen muuttuukin arkkuvarastoksi ja kryptaksi. En tiedä, tahdonko sellaistakaan.
raija,
VastaaPoistaenpäs ole koskaan ajatellut niin päin, että esimerkiksi niiden fakiirien raajat taipuvat, koska mieli on taipunut ensin, eikä niin päin, että ensin väännellään jalat mutkalle ja sitten mieli siinä sietää kurjuutta.
on siinä jotain oltava, kun en kerta ole pystynyt taipumaan millään venyttämisellä moneen vuoteen, mutta nyt taivun niin kuin ennenkin. mitään fyysistä syytä ei ole ollut.
On sana hallussa, on.
VastaaPoistaRunollista tekstiä. Luin ja nautin.
VastaaPoista