lauantai 14. marraskuuta 2009

viimeisiä päiviä

On satanut lunta. Maa parka on hiljennetty toistaiseksi.

Kävin sovittamassa kenkiä talveksi ja tunsin tuskastunutta epätoivoa. Ei riitä, että on muutenkin epäsopiva, kun jalatkin ovat vääränmalliset: pienet ja leveät ja jalkaholvista korkeat. Pohje on paksu ja sääret väärät. Sitäpaitsi kengät olivat rumia, kamalia pökkelöitä tai sellaisia korkosaappaita, ettei niillä talvisin tee muuta kuin taita niskansa.

Ruokakaupasta ostin suolakurkun ja paahtopaistia. Valitsin sammiosta pienimmän ja symmetrisimmän kurkun. Niitä oli vain yksi: muut olivat suuria ja möhkälemäisiä. Nyrpistelin niille ja sorkin ottimella lientä, kunnes löysin sen oikean.

Olen alkanut nähdä taas vilkkaita unia, mutta en muista niistä kuin aavistuksen aamulla. Elän unissani toisenlaista elämää, jossa on paljon ihmisiä, uusia rakastettuja, erilaisia huoneistoja, taloja muista ajoista ja paikoista. Ei enää sotia, ei tarueläimiä repimässä toisiaan palasiksi, ei kuolevia kotkia, eikä lahoavia sotilaita, jotka auttavat maailman jälleenrakennuksessa senkin jälkeen, kun ovat kuolleet ja hajoavat. Ei enää temppeleitä, joiden ympärillä virtailee kirkkaita vesiä tai järvien pohjissa asuvia valtavia sampia, pohjoisen metsiä ja lentäviä verenimijöitä. Tavallisia unia, paluuta ihmisten ja tavallisten tunteiden pariin.

Ulkoa kumajaa kirkon kellot. Parin viikon päästä uuden ikkunan takaa kuuluu aivan toisen kirkon kellot, mutta olen silti niistä pääsemättömissä. Olen muuttanut kahdeksan vuoden aikana kuusi kertaa, vaikka luulin asuneeni pitkiä aikoja joissakin kodeissani. Jokaiseen muuttoon on liittynyt samalla elämänmuutos ja jotain suurta ja uutta. En siis ollenkaan elä niin eristyneesti ja tapahtumaköyhästi kuin kuvittelen, vaan olen pyörinyt tuuliviirinä siellä ja täällä, kasseineni matkannut kaupungista toiseen ja maailmaan ääriin ja takaisin. Ja tässä olen taas: muuttamassa, muuttumassa.

Terapia on loppunut. Terapeutti tai siis kognitiivinen konsulttini tirautti kyyneleen, minä en. Lääkitys on loppunut jo vuosi sitten, ja enää jää vain elämä. Aukinainen, muotoutumaton elämä, joka värähtelee tässä jossakin ytimen ympärillä.

4 kommenttia:

  1. Hei Annikki, olen pitänyt kovasti syksyn kirjoituksistasi. Tuo marraskuun ylistys pari postausta sitten on valtavan kaunis. Pidän myös siitä, miten lihallistat ja lyyrillistätkin luonnontietoa. Tällaiselle humanistille se on herkkua, aistivoimaisia avauksia itselle sangen vieraaseen mutta kiehtovaan todellisuudenhahmotustapaan.

    Kenkien ostaminen on helvettiä kyllä. Viimeksi kun ostin talvikengät, piti ostaa ne abaut kaupungin kalleimmat nahkapopot, koska ne oli ainoat joissa ei ollut jotain ihmeellistä pohjaviritelmää (kiilaa tai korkoa tai jotain) vaan kaunis tasapohja ja räpylälleni sopiva leveä lesti.

    Olet muuten ilmeisesti muuttamassa takaisin tähän järven ja harjun väliseen kaupunkiin, jossa itsekin pidän hataraa majaani. Jos näin, niin tervetuloa!

    VastaaPoista
  2. Ihanko totta tirautti terapeutti kyyeleet? Oho.

    VastaaPoista
  3. Kahdeksan vuotta on kyllä pitkä aika. Siinä ajassa on ehtinyt muuttaa muotoaan moneen kertaan ja moneen eri suuntaan. Sitä edeltävä aika, lapsuus, on melkein kuin jonkun toisen elämää. Ja aikuisiänkin aikana on ehtinyt jo olla useampi minä. Muuttoja kertyy laskujeni mukaan 7, jos vanhempien luo takaisin lyhyiksi pätkiksi muuttamista ei lasketa, eli samaa suuruusluokkaa.

    Tuntuu, että elämä kulkisi sykleissä, joilla on kaikilla sama rakenne. Ensin on alkuinnostus, sitten pettyy tavalla tai toisella joko itseensä tai "maailmaan", ja lopuksi löytää uuden idean, jota kohti lähteä. Onneksi nämä viimeiset pettymykseni ovat olleet maltillisempia ja säästäneet isoja osia edellisestä elämästäni. Ei ole tarvinnut rakentaa jokaista seinää alusta yhtä aikaa.

    VastaaPoista
  4. Hilla,

    Kiitos :)

    Ehkäpä intoudun kirjoittamaan nyt bakteereistakin, joista minulla on nyt kurssi. :D

    mutta en minä tähän kaupunkiin muuta (ehdin jo hurauttaa junalla kotoa majapaikkaani harjun ja järven kaupunkiin), tämä on vain välietappi ja määränpää paljastuu sitten kun sen aika on.

    raija,

    ymmärrät varmaan, miten ikävältä se tuntuu erota minusta, mutta koska minun ja minun välinen suhde vielä jatkuu, niin en tuntenut samanlaista menetystä tässä asiassa ollenkaan. Terapeutit ne on herkkiä ihmisiä.

    Sanoi se kuitenkin sen: "Noni! Kuka viimeksi tuulettaa? Se oot sinä!". Sitten oli hetken hiljaisuus, jossa en tiedä, olisiko siinä pitänyt tuulettaa, mutta sanoin, että taidan tuulettaa sillä tavalla henkisesti tässä nyt.

    Eeva,

    Minä taas olen palannut jälleen lapsuuteeni ja nuoruuteeni. Tosin se nyt kuuluu muutenkin tämän iän kehitystehtäviin, mutta jostain syystä neljätoistavuotias minä tuntuu jotenkin tutummalta kuin muutaman vuoden takainen kaksikymmentäneljävuotias minä. En koe sitä kaukaista enää vieraaksi.

    Enkä näe sitäkään, että muutokset jossain vaiheessa muka pysähtyisivät ja tasaantuisivat: on niin paljon vielä koettavaa ja kasvettavaa, ja tämä virrassa eläminen on niin mielenkiintoista.

    VastaaPoista