Seulaluun läpi

Lukukauteni viimeiset viikot kulkevat kummallsesti nytkähdellen eteenpäin. Toisinaan menen mukana ja tuskin huomaan ympäristöä, mutta toisinaan

Istun ruokalassa eräänä kosteana iltapäivänä ja ihmisten haju tulvii ympärilläni. Marraskuun tyyni sade uuttaa ominaishajuja vaatteiden ja hajusteiden läpi. Kosteat ihmiset haisevat koirilta, märkä ja paksu rasvan tuoksu makaa matalalla. Hampaat vilkkuvat kitojen edessä, haarukat lappavat, puhe käy vieressä laiskana ja tylsänä, kauempana kohisee kymmenien samanlaisten puheiden tasainen virta. Jos ruoka joltain tuoksuukin, niin se uppoaa noihin suihin ja pian suodattuu hiostavan ihon läpi sakeaksi sumuksi. Luentosaleissa se leijuu ja pyörteilee. Reikiä siihen puhkoo vain vierustoverin pistävä tuskastunut hiki tai toisen istujan laimea hajuvesi. Kovin monen hiukset eivät ole puhtaat, päänahat uhkuvat lämpöä, höyrystävät lisää tähän tilaan. Ja juuri silloin, väliajan jälkeen alkaa automaattikahvin makea hengitys huoneilmaan. Ihmiset särpivät sitä pehmeistä muovimukeistaan, sitä on montaa lajia ja ne kaikki tuoksuvat samalta. Ihmiset särpivät ja hengittävät sitä ilmaan, kaikki ne suut puhaltavat imeliä pilviä hampaiden takaa.

Vessan kaakeleista huokuu ammoniakki, ummehtunut metaani ja rikki. Mikään määrä sitä kirkasta puhdasta vettä pytystä ei huuhdo tuota tuoksua yleisistä tiloista. Ei siisti vaahtoava saippua kadota, ja hajuepiteelistä on lyhin matka aivoihin vain seulaluun läpi kulkevat aksonit hajukäämiin ja tuo haju tulee, tarttuu limaan ja kulkee päähän suoraan.

Ulkona kylmä painaa hajut hetkeksi maahan, mutta minulla on kiire elokuviin. Kaupungilla kiireisten miesten partavedet ja naisten parfyymit jättävät komeetan lailla hajuvanan jälkeensä. Elokuvateatterin salissa ei ensin tuoksu mikään, ei edes vanhat penkit, mutta pimeän tultua avautuvat popkornisuut ja makeisrasiat. Paksu hengitys kulkee huokauksena salin halki.