meta tata

En oikein tiedä, miksi kirjoitan siitä, mistä kirjoitan: minusta. Siitä, miltä käsissä tuntuu, millaista valoa silmiini osuu, kasvaako minulla kääpä vasemmalla vai oikealla puolella runkoa, ja jos kasvaakin, millainen kääpä se on, ja suhtaudunko siihen vihamielisesti. Kaikesta siitä, mitä näen, koen tai ajattelen, juuri nämä asiat suodattuvat kirjaimiksi. En vain kirjoita maailmasta tai mistään tapahtumista, vaikka saatan keskustella niistä toisaalla. Tämä täällä on mieleni metsä, jossa asuu vain yksi entiteetti, joka ei ole minä, mutta jokin osa minusta.

Kirjoitan entiteettiä esiin, etsin ääntä. En tahdo maailmaa mellastamaan tänne, jossa kasvaa sirkkalehti.

Mutta entäpä sitten, kun sirkkalehti tekee köynnöstä?

--

On ihana marraskuu. Pidän lehdettömistä puista ja paljaasta järvestä, jota rehevyys ei enää piilota.

Ja jokin synkeä kauhu on kiinnittynyt niskaani. Olen peloissani, ja ollut muutaman päivän. Stressi - tuo epämääräinen ruma sana, joka kuvaa vain valmiustilaa tai siihen tähtäävää impulssia - imeytyy minuun, eikä päästäkään irti. Ajattelin tentin siirtämistä vain parilla viikolla (eikä sekään olisi vielä viimeinen tenttipäivä), mutta ahdistun kamalasti, rusennun kasaan, kun vain ajattelenkin, että tuo jäisi päälleni roikkumaan. Kertaaminen on lähes yhtä mahdotonta kuin päätös lykkäämisestä. Tunnistan kyllä, että ambivalenssi on masennusoire, ja siksi pelkäänkin sitä. Se on aina merkki siitä, että en toimi. Lykkääminenkin on merkki siitä, että en toimi. Teen mitä tahansa, niin en toimi. Sellaisen yläpuolelle on vaikea päästä.

En vain päästä irti siitä toiveesta, että *tsädäm* olen uusi ja valmis ja hämmästytän kaikki mahtikyvyilläni huiskis vaan kurssit nurin ja vaikeuksien kautta kiitettävään lopputulokseen ja väsymys ei paina niin paljoa etteikö sitä tämä niska kestä, koska olen vain niin mahtava ja paras.

Sellaisen yläpuolelle on vieläkin vaikeampi päästä.

Nyt vain on vaikea keskittyä. Nyt vain on vaikea tehdä pieniäkin päätöksiä.

Ja tuon kamalan rusikoivan mahtitoiveen lisäksi minulla on toisenkinlainen toive, joka on niin hiljainen, että joudun oikein kumartumaan sen puoleen, kunnes odottamalla kuulen sanan ja toisen. Minulla on aavistus, ja sitä ei pimeä syö.