Olen saanut ennätysajassa kalvakan ihon ja tummat silmänaluset. Vaikka en pitänyt yhtään kemian kertaamisesta, käytin siihen aikaa kahtena päivänä kymmenen tuntia. Hartioita kiristää kirjakyyry, joka ei taida laueta edes silloin, kun oikaisen patjalleni ja nukun kylmän yön.
Näin unta, että patterikierto oli alkanut, ja sain valheellisia tuntemuksia lämmöstä, joka virtasi seinästä kohti. Aamulla heräsin taas viileään ilmaan.
Keho oikenee kohta kohdalta vasta käytössä, kun liikun tatamilla määrätyin liikkein. Minulla on notkea ja voimakas vartalo (toki pehmeäkin), se taipuu ja ymmärtää rentoa ja vahvaa. Monet asiat alkavat palata mieleen, ja koordinaatio paranee vähä vähältä. Tuntuma omaan kehoon on yksi asia, mutta tuntuma toisten kehoihin on aikidon parasta antia. Tutuksi tulevat hintelät ja jykevät, jäykät ja taipuisat, voimakkaat ja heikot, nopeat ja hitaat, suorat ja toispuoleiset vartalot, raajojen sisä- ja ulkopuolet, nivelet, käsivarsien lihakset, niska, selkä, olkapäät. Jäykät (mutta reagoivat) ovat kaikista helpoimpia liikuteltavia, vaikeimpia ovat vikkelät hillerimäiset ihmiset. Mieluisimpia ovat itseni kaltaiset herkät, notkeat ja jämäkät. Toista samanlaista leipoo kuin hyvää tahmeaa taikinaa, kontaktipisteet vaihtuvat liukuen seuraavaan ja liikkeestä tulee elävää ja leikittelevää. Monen vuoden jälkeen on mukava huomata, miten yhteys syntyy myös eri tavalla liikkuvaan. Se kehitys on vain paljon hitaampaa.
Leirin jälkeen olen väsynyt, mutta en puhki. Kääriydyn myttyrälle sohvannurkkaan ja katson puolinukuksissa sarjoja. Selkä painuu taas pyöreäksi, ja viimeinen tentti odottaa lukemista.
suburbian
20 tuntia sitten
Nyt kun olen viime päivinä muutenkin miettinyt lajeihin palaamista, niin jännä lukea noita unohtuneita mutta kovin tuttuja ajatuksia tuosta miten tatamilla tuntoaisti on erityisessä roolissa, ja miten eritavoin siellä oppii tuntemaan motorisesti erieleisiä kehoja.
VastaaPoistaMihinkäs lajiin olet palaamassa?
VastaaPoistaNormaaliahan on lopettaminen, jatkaminen on poikkeus. :)
Yleensä saa kuunnella eri lajien harrastajilta urputusta ja vähättelyä (paitsi isommilta senseiltä, jotka tietävät kaikkien teiden olevan sama), kun aikidosta puuttuu vahingoittaminen ja murskaus (ja siksi se on balettiharrastus, eikä voi toimia). Tosin jotkut aikidoharrastajatkin ovat kovasti kovan ja vääntävän perään, mutta siinä kyllä katoaa koko lähestymistavan pointti.
Mutta minä jatkan aina vain, ehkä juuri siksi, ettei minun tarvitse rikkoa itseäni, eikä muita, eikä opetella vahingoittamista. Rajaa ei tule vastaan, eikä se muutu tylsäksi, koska aina löytyy syvempi taso edellisen alta.
En kyllä ymmärrä, miten siedän tatamilla niin paljon koskemista (tai oikeastaan pidän paljon hyvästä kosketuksesta), kun muulloin pidän selvää etäisyyttä muihin ihmisiin. Ehkäpä se ei ole niin henkilökohtaista.
Hyviä tuulia mahdolliseen paluuseesi. Treenaaminen tuntuu varmasti tosi paskalta jonkin aikaa. Näin lohdutuksen sanana.
Olisinkin jo palaamassa, enkä vain keikuttelemassa ajatuksia palaamisesta. Niitä lajeja joissa kävin, ei vain enää ole paikkakunnalla ja pitäisi aloittaa uusi. Kiitos tuulista.
VastaaPoistaOon ollut muutamissa. Pisimpään treenailin aikidovaikutteista hapkidon tyylisuuntaa, ja yhtä kungfua, joka myös oli sekoitus eri tyyleistä. Tällain epämääräisesti namedropattuna näistä ehkä nousee stereotypioita mieleen, kun kategorioista on niin montaa toteutusta olemassa, ja toiset on enemmän tai vähemmän leimaantuneita tietynlaiseen mielikuvaan.
Mut noi oli hyviä seuroja. Molemmissa lajeissa oli sekä pehmeää että kovaa sovellusta. Toinen painottui paljolti tekniikoihin: lukkoihin, kaatumisiin ja epäkäytännöllisen korkeisiin potkuihin. Toisessa oli olennaisempaa sisäisen idean ja ytimen hakeminen: rentous, horjumattomuus ja räjähtävä voima.
:) Outoa puhua tässä pehmeä/kova -termeillä ja muilla mitkä maallikkolukijoista saattaa vaikuttaa korneilta mutukuvauksilta, mutta laji-ihmisenä ymmärtänet käsitteet.
No mutta uutta alkaessa ei tulekaan niitä paluu-vitutuksia, ellei aikaisemmin opittu haraa vastaan uutta. Aina on uudelleen ja uudelleen se kahden- kolmen vuoden hurma, vähän niin kuin rakkaussuhteessa. Ehkä löydät vielä sen oikean.
VastaaPoista(Kunnon harrastaja tietysti katsoo muuttamisensa myös harrastuksen kannalta. Sitten on kaupungin valintakin helpompaa, kun putoaa pois 97% kaikista kotimaan kunnista ja suurin osa ulkomaistakin.)
Kyllä se pehmeän ja kovan eron tietää, kun tietää. Pehmeältä puolelta ei vain ole enää paluuta, se on pimeä tie. :D
Hah, hauska vertaus. Mä tavallaan oon jo kerran kummassakin tapauksessa löytänyt sen oikean. Ja ollut tajuamatta sitä, ja osaamatta arvostaa tarpeeksi ennenkuin myöhemmin, kun se on jo ollut myöhäistä ja mennyt pois. (Seura hajos opettajan muuttoon maasta.)
VastaaPoistaTraaginen kohtalo, mutta ah niin yleinen. Muista, että aikidon parissa on aina lämmin syli ja turvasatama rakkaudessa pettyneille. Monta karatekaa ja taekwondo-harrastajaa on etsiytynyt kestävän lajin huomaan.
VastaaPoista(niistä ei sitten puhuta, jotka siirtyivät aikidosta brasilialaiseen jujutsuun ja kickboxingiin kunnon väännön pariin)
Pitää muistaa, ihan hyvä mainospuhe. Mut en tiedä oonko oikeestaan pettynyt mihinkään.
VastaaPoistaDaitoryuhun tein myös joskus tutustumiskäynnin, mitä meinasin ensin tähän väliin väittää aikidokokemukseksi, muttei se taidakaan samaa olla.
No ei, se on vanha perusta, josta aikido on evolvoitunut, ensin yhden miehen uudesta lähestymistavasta, ja sen jälkeen vielä lisää. Se ei siis ole enää edes sitä, mitä lajin perustaja harjoitti. Oikein perinteiset budolajit säilyttävät perinteensä kai suhteellisen ehjinä, mutta aikido on nuori ja muuttuu koko ajan, siihen tulee koko ajan uusia elementtejä ja jotkin vanhat katoavat.
VastaaPoistaVarmasti lukot ovat aivan samat: ihmisen ranteet kun eivät käänny kuin muutamaan tiettyyn asentoon, ja heitto on aina heitto: siinä vastustajan massakeskipiste siirretään aina tukialueen ulkopuolelle ja ihminen romahtaa uuteen tasapainoasemaan, yleensä lattialle. Kaikki se mitä siinä välissä tehdään tai ajatellaan, on erilaista. Kun yleensä lukko tehdään puristamalla nivel kokoon, niin olen nähnyt sellaistakin nyt, että niveltä venytetään ja vaikutus onkin ihan erilainen. Kahta ihmistä ajatellaan pikemminkin yhteisenä systeeminä, jonka tilaa muutetaan, kuin kahden ihmisen törmäystilana, jossa vahvempi voittaa.
Japanissa ollessani harjoittelin siellä eri tyylisuunnan aikidoa ja yhtä jôdô:ta, ja kendoakin kokeilin. Aika vain ei riitä kuin yhdelle, eikä tarvitsekaan riittää. Se on hyvin paljon sattuman kauppaa, mitä sitä päätyy tekemään. Voin hyvin kuvitella, että olisinkin innostunut jostakin ihan muusta, mutta tämä on ollut hyvä.
oho, tulipas pitkä selostus. Oli varmaan mieliaiheitani. :P
Mutta hyvä kun kirjoitit tuosta. Mielenkiintoista aina pintapuolta syvemmät fiilikset, kuten tuo vertausajatus kahden ihmisen systeemistä, jonka tila muuttuu. Jotain samanoloista oli Timo Klemolan kirjaan Karate-do sisällytetyissä vanhoissa kertomuksissa/muistiinpanoissa, joissa joku mestari koki vastaavan fiiliksen mikä sitten muutti koko hänen ajattelutapansa kamppailusta.
VastaaPoistaTästä päästään taas siihen, miten kaikki tiet johtavat sam...
VastaaPoistaHuokaus, en oikein tiedä, kannattaako sitten kuitenkaan sanoa mitään, ennen kuin pystyy siirtämään sitä toisille käytännössäkin. Kokemusta puuttuu vielä kaksikymmentä ja plus vuotta.
Noo, suunnanmuutoksesta tuli vielä mieleen, kuinka seurani seuraama sensei nuorna miehenä treenaili tosi kovasti ja hiippaili öisin tappelemaan yakuzojen kanssa, mutta tuli sen tien päähän kymmenen vuotta harrastettuaan. Siihen liittyi loukkaantuminenkin, ja se meinasi jäädä siihen se harrastaminen. Mutta sensei tapasi vanhemman sensein, jonka tyyli poikkesi ihan täysin aikaisemmasta: se oli pehmeää, siinä ei revitty, eikä väännetty, mutta toimi kuin junan vessa. Sensei vaihtoi tyyliään ja opetteli kaiken uudestaan, kirjoittelee maailmankaikkeuden harmoniasta, ja on tietysti taidoissaan valovuosien päässä.
Eipä sillä, kaikki senseit (+7. dan) ovat hyviä. Eroa on siinä, miltä tuntuu olla minkäkin sensein käsittelyssä, ja varsinkin, miltä tuntuu olla sensein seuraajien käsittelyssä, ja miltä minkäkin tavan tekeminen tuntuu itsessä.