maanantai 5. lokakuuta 2009

maailmoja

Päivää tai paria myöhemmin kulta rapisee ryöppyinä maahan, ja suonimaiset oksat kiemurtelevat paljaina. Taloa ei lämmitetä vieläkään, joten joutilaat kädet ovat kylmät ja harmaat. Elämä pysyttelee kehon sisäosissa sillä aikaa, kun sormet palelevat. Kesken kaiken ja kirjoittamisen menen tiskaamaan, koska kuuma vesi lämmittää kädet hetkeksi. Vesi tihkuu aina ihon läpi, tekee käsistä punertavat ja hieman turpeat. Siitä tulee mieleen hidas hajoaminen.

Olen miettinyt satunnaisia selkiä sängyssäni. Ehkä se on vuodenaika, ja öiden väri. Siitä on jo aikaa. Olen kiinnostunut nyt muista asioista kuin yövieraista - eli pyörin oman napani ympärillä, kuokin tuhkaa ja odottelen, että joku unelma siihen juurtuisi. Mutta silloin niin, makasin hereillä jonkin aikaa ja katselin sinisessä harmaassa hämärässä nukkuvaa alastonta selkää, niskaa, päätä. Katselin vain, ja kuuntelin hengitystä. Ei minulla ollut minkäänlaista halua tungetella, tehdä pesää, luoda suhdetta, mutta lainaksi sain vähäksi aikaa lämpimän, nukkuvan miehen. Joku saattoi olla valveilla, ja siinä katselimme toisiamme yönmustin silmin - tuo tuntematon ja minä - , sormi silitti poskea tai tukkaa, eikä mitään puhuttu.

Tänään tuulee. Todella tuulee. Männyt ja koivut ja hoikat haavat ja jäkälänpeittämät lepät tekevät laajaa prekessioliikettä; koko metsikkö kumartelee epätahdissa. Kurtistelen kulmiani vesisateelle, mutta ei se taida auttaa. Ei ole kumisaappaita, eikä hylkeennahkaviittaa. Puuvilla imee vettä mieluusti kuitujensa väliin, lycra ei lämmitä.

--

Biologian kurssi kääntyi nyt soluorganelleista geenien säätelyyn, ja minä kun niin pidin integraalisista proteiineista, tylakoidikalvoista, kaikista pienistä tehtaista, mikromoottoreista ja parhaana kaikesta: ATP-syntetaasista. Siinä on hieno molekyyli. Siinä on turbiini, joka pyörii protonivirrassa (protoneita pumpataan ja padotaan mitokondriossa kahden kalvon välitilaan ja sitten ne valuvat takaisin syntetaasivoimalan läpi), turbiinin päässä on laipio, joka muokkaa jaksollisesti alaosan kolmea syntetisoivaa osaa, jossa ADP:iin liitetään fosfaattiosa. Yhdellä kierroksella jokainen syntetisoivan osan luukku aukeaa ja sulkeutuu ja pukkaa ATP:n ulos ja uudet substraatit sisään. Syntetaasi toimii kuin vesivoimala: protonigradientin potentiaalienergiaa käytetään turbiinin pyörittämiseen ja syntyneellä kineettisellä energialla muutetaan fyysisesti entsyymin rakennetta ja varastoidaan energia entsyymin syntetisoimiin ATP-molekyyleihin. Erona vesivoimalaan on tietysti se, että vesivoimalaa on osattu käyttää ehkä parituhatta vuotta, kun taas ATP-syntetaasilla on ikää ainakin mitokondrion ja solun symbioosin verran, noin pari miljoonaa vuotta. Elämme aikaa, jolloin yhteiskunta alkaa olla yhtä monimutkainen ja hienoviritteinen verkosto kuin jokaisen solun perustoiminta on ollut jo kauan. Jotenkin, ja hassusti, olemme osiemme kaltaisia.

Nyt se osa kurssia on ohi, ja siirtyminen risteytyviin hiiriin ja herneisiin (sekä syntyviin hiiriherneisiin) tuntuu vähemmän jännittävältä. Se voisi tuntua jännittävältä, jos eläimiin ja ihmisiin risteyttäisi viherhiukkasen toimintaa koodittavat geenit: kalpeat, kuultavat, vihertävät ihot keräisivät auringonvaloa ja tuottaisivat energiaa kehon tarpeisiin. Toisaalta se vaatisi niin paljon pinta-alaa tuottaa tarpeeksi edes pieneen kasvuun, joten ihminenkin joutuisi kasvattamaan lehdet, ja seisoskelemaan ulkona pitkän ajan päivästä. Ja voi sitä roskan määrää, kun tulisi syksy ja ruskan jälkeen (kun on loistettu mahtavissa juhlissa hehkuvissa väreissä) olohuoneet olisivat täynnä kuivuneita ihmislehtiä. Keväällä olisimme ärtyneitä, kun silmuja turvottaisi ja kutittaisi, ja parhailla aurinkopaikoilla tulisi kuitenkin riitaa tilasta. Sosiaalitoimistossa sanottaisiin, että älä valita, sun pitää nyt vain värjötellä ulkona enemmän, jos ei ole varaa sekundaariseen sulatettavaa ruokaan, ja ei se meidän vika ole, että lannoitteen puutteesta lehtesi ovat vialliset ja toimivat huonosti.

Mutta runoilijat voisivat olla puoliksi ruusuja, apteekkarit mäkikuismaa, hautausurakoitsijat kalloja, näyttelijät uhkeita hortensioita, ja minä voisin ottaa liljantuoksua tuohon noin, korvan taakse.

7 kommenttia:

  1. Kaunista kieltä. Tästä huomaa, miten vastakohdat vasta luovat kokonaisuuden. Ja miten ihminen vastaan koneisto, salaperäinen, tutkimuksen alainen ja silmille näkymätön, kuitenkin olemassaoleva sisäinen koneisto toimii tarkoituksenmukaisella tavalla.

    Tulee pakosti katsoneeksi kättään, ja tämän luettuaan tajuaa, mikä sisäänladattu elämä sen ihon alla hyörii ja pyörii koko ajan. Se, että asiatekstiä voi kirjoittaa melkein kuin runoa, on saavutus.

    Tosi taitava olet, Annikki, kuvauksissasi. Tekstiäsi on ilo lukea.

    VastaaPoista
  2. Voi ihanuus. Tästä tykkäsin kovasti.

    Tietyllä tavalla me ihmiset jo toimimme tietyllä tavoin kuin kasvit. Joidenkin tarvitsee juurtua paikoilleen, täyttää oma purkkinsa juurillaan ennenkuin pystyvät kasvamaan (peikonlehti-ihmiset). Jotkut haluavat olla omassa rauhassaan vähän syrjemmällä (kultaköynnös-ihmiset) kun taas toiset vaativat taas hirveästi lannoitetta, valoa ja huomiota jotta pysyvät kukkeina (hortensia-yksilöt). Jotkut onnistuvat nousemaan suorikkaruohotaustastaan koristamaan kauneimpia paviljonkeja (orkideat), joitain taas poljetaan ja hyljeksitään vaikka sisimmältään olisivat hyviä ja hyödyllisiä (nokkoset).

    Pistää mietityttämään :)

    VastaaPoista
  3. Avatar,

    ehkä ajattelen, ettei ole eroa luonnollisen ja koneiston välillä. Sellaista metafyysistä eroa. Ne (koneet) ovat meissä jo valmiiksi. Onko se niin kumma, kun teemme niitä ulkopuolellekin?

    Minulla on rakkaus noihin (muka kuiviin) asioihin, se kai tekee niistä eläviä. Niin ja se, että on rakkaus sanoihinkin, ja kuviin, ja elämään.

    Muusikotar,

    Niih, eläimelliset piirteet on jo niin sou lääst season, nyt laajennetaan kasveihin.

    Mutta tottahan se on, olemme sukua niillekin, se on veressä ja lihassa. Tokihan linjat erosivat jo kauan kauan sitten, mutta kaikki elävä on - elävää. Ja niin, no, minä nyt tunnen yhteyttä kiviinkin, ja maankuoreen. Ainakin olen huomannut, että kirjoissa ja elokuvissa kasvien kanssa toimeentulevat ja niihin samaistuvat hahmot ovat paljon mielenkiintoisempia kuin muut (Poison Ivy, Minority Raportin kasvinainen, Oryxin ja Craken kasvitutkijat jne).

    Sellainen yhteys laittaa kasvissyönninkin toisenlaiseen valoon, jos syömisen ehtona on hermoston tms. puuttuminen. Olemme toisista elävistä olennoista ja niiden kuolemasta riippuvaisia, sitä ei muuta mikään. Paitsi ehkä geeniteknologia, ja mikä filosofia sen takana mahtaisi piillä. Voisihan se olla hyväkin, en sitä sano. :)

    --

    Mikä noista kasveista itse olet?

    VastaaPoista
  4. Eipä ne kasvitkaan sen kummemmin pohdi onko väärin nautiskella mullan tarjoamia antamia. Eikä eläimet koe tunnontuskia syömisistään. Lehmätkin syövät pellolta pikkunisäkkäitä jos proteiinivajaus uhkaa.

    Mutta mikä kasvi olisin, jaa-ah! Ketunleipä :)

    VastaaPoista
  5. Anonyymi10/09/2009

    Kasvissyönnistä..
    Mitä tapahtuisi lehmille, sioille, kalkkunoille, jne. lajeina, mikäli niitä lakattaisiin syömästä?

    VastaaPoista
  6. Muusikotar,

    Ketunleipä onkin maaginen kasvi, sellaiset onnenlehdet ja pieni kellokukka. :) Laulavista ketunleivistä tulisi hyvä satu.

    anonyymi,

    Viimeiset yksilöt varmaan armollisesti kuolisivat vanhuuteen, ruhot olisivat hirmuista ongelmajätettä, mutta pian siitäkin päästäisiin. Sen jälkeen niitä näkisi ehkä kotieläinpihoissa tai eläintarhoissa. Kannat romahtaisivat, ja sitten joskus katoaisivat tyystin. Amerikassa elää metsissä villiintyneitä kotisikoja, ehkä osalle kävisi niinkin. Intiassa lehmä varmaan jatkaisi elämäänsä kaduilla syöden muovipusseja, kuten tähänkin asti. Sille voisi istuttaa mahaan muovia pilkkova bakteeri, ja roskapussiongelmasta päästäisiin.

    Hups, lipesin taas luonnonmukaisuudesta. :) Elämän tarkoitushan on tunnetusti, että ihminen kompastuu omaan nokkeluuteensa, ja maailma loppuu katastrofiin.

    VastaaPoista
  7. Voi sua Annikki kun kirjoitat niin että sydän pakahtuu rinnassani!
    Tuo satunnainen selkä-kohta kirvoitti kyyneleetkin, kun minulla ei siinä ole nyt ketään kääntämässä selkäänsä, avaamassa syliään, olemassa hiljaa. Erostani on melkein täsmälleen kaksi vuotta ja minä en osaa vieläkään olla kaipaamatta...

    Myös tuo kasvinkaltainen ihmiselämä on niin kiinnostava ajatus että se laittoi liikkeelle uusia ajatuspolkuja, aiheita, kappaleita. Ehkä lainaan sulta siitä aiheen johonkin kirjoitukseeni.
    Kiitos Annikki näistä(kin) sanoistasi!

    VastaaPoista