tiistai 13. lokakuuta 2009

arkisia



Kävin kotonani, ja onnistuin sotkemaan lattiat parissa tunnissa tavaraläjiin. Ostin 25 suukkoa, mutta mitä minä suukoilla?

Väsymyksen huomaa siitä, etten jaksanut pestä tukkaa pariin päivään, ja se takkuuntui. Se oli sunnuntaiaamuna jo aivan karmean näköinen. En tiedä, syönkö viikonloppuisin mitä sattuu (siis lähinnä rasvaista lihaa ja prosessoituja perunatuotteita) siksi, koska olen viikon jäljiltä nälkiintynyt vai siksi, että puran sillä stressiä. Kuitenkin koomattuani yhden kokonaisen päivän, keräsin lankakerät ja vaatteet lattialta, aloin pestä pyykkiä ja vaihdoin lakanat ja tiskasin. Voi, kun minulla olisi lomaa, viikonloput ovat niin lyhyitä.

Syksyn urakka alkaa olla puolivälissä, enää on vain luento, pari, ja lopputentit. Ja sitten alkavat viimeiset kurssit. Ensimmäinen tentti meni todella hyvin: sain parhaan arvosanan, niitä oli 160:ssä seitsemän. Vuosi sitten sain hädin tuskin itseni yhdelle luennolle viikossa, enkä muistanut lukemaani, vaikka luin saman sivun viisikin kertaa. Edistys on melkoista, ja olen siitä yllättynyt (ylitin lähtötasonikin eli pisteen ennen sairastumista). Väsyn kuitenkin helposti, ja pitkäksi aikaa, mutta voimat palautuvat hiljalleen.

Harjoituksissa minulta pääsi tänään iso nauru. Joku murjaisi minun tekemisistä niin hyvin, että se vain pulppusi ulos: kovana ja heleänä. Huomasin, ettei siellä kukaan muu koskaan naura niin paljon, hekottelevat kyllä, mutta minä nauran ja nauran kuin lapsi. Jospa se ei häiritse ketään. Minusta tuntuisi varmaan, että sydämeni murtuisi, jos en saisi nauraa. Viereisessä salissa hiiviskelivät vihreän vyön ninjat varvastossuineen, ja puolen tunnin päästä ne olivat kadonneet (kurkimme verhon takaa). Jäljellä oli vain muutamia sekalaisia varusteita. Keksimme juttuja, että siellä ne varmaan kiipeilevät ilmastointiputkien päällä ja naamioituvat salamyhkäisesti tarvikekaappien edustoille.

Paljo tekeminen kostautui kuitenkin heti, ja jämähdin tiukkaan väsymykseen, kun pääsin majapaikkaani. En vain jaksa vetää läpi ns. normaaleja päiviä ilman, että jokin varasto menee minussa miinukselle. En palaudu hetkessä. Kyhjötin viltin alla, ja odotin, että jotakin palaa edes syömistä varten. Siinä meni kolmisen tuntia. Tällä viikolla on toinen tentti, ja ensi viikolla kaksi. Nukun, ja syön, ja kyhjötän viikot läpi. Ajattelulle ei jää paljoakaan aikaa. Ei niin, että tekisin jatkuvasti jotakin tähdellistä, vaan koska palautuminen vie niin paljon aikaa.

10 kommenttia:

  1. Nauraminen on kivaa. Mäkin nauroin koulussa tänään hetken niin, että pojat katsoivat hiukan hämmästyneenä. Vaikka kyllä niitäkin nauratti.

    VastaaPoista
  2. Nauraminen käy minulle vielä kuolemaksi. Se on vissi. Olen meinannut jo silleen viisi kertaa tukehtua leipään, kun olen ruvennut nauramaan murut suussa. Edellisestä kerrasta on aina sen verran aikaa, että ehdin unohtaa Kultaisen Säännön: "Elä perkele naura leipä suussa. Ei voi olla niin kivaa."

    Hautakiveen voisi laittaa sitten varoittavan esimerkin tyhjännaurajista. ;)

    Mutta ainakin on ollut eläessä kivaa. :D

    VastaaPoista
  3. Ihmisen energia on siitä ihmeellistä että siihen eivät fysiikan lait yllä - onnistumiset ja positiiviset kokemukset kasvattavat sitä kummasti ja päinvastoin. Paljon tietysti riippuu lähtötasosta, moniaiden asioiden pitää asettua kohdalleen ja niin pois päin.

    VastaaPoista
  4. Haa, tuosta tuli minulle näin fysiikan opiskelijana heti mieleen interferenssi aaltoliikkeessä:

    samanvaiheiset aallot vuorovaikuttavat konstruktiivisesti ja erivaiheiset dekonstruktiivisesti, ja monenlaiset erilaiset aallot saavat aikaan aivan uudenlaisia aaltoja interferoidessaan.

    Hmm. Psyykkisen energian kuvaaminen onkin jo toinen juttu. Monen on vaikea ymmärtää (en nyt siis puhu sinusta), miten se voi kulua loppuun ja miten voi välillä toimia ihan normaalisti ja kulua siitä taas tyhjiin. Mutta keksin tietysti sillekin fysikaalisen vertauksen: pato.

    Normaalisti padon takana on melko suuri järvi tai allas täynnä vettä ja juoksutus toimii ongelmitta, aina riittää vettä ja vedenpinta kohoaa ennalleen melko nopeasti. Mutta kun syystä tai toisesta koko järvi on juoksutettu tyhjiin, ei sillä vähällä vedellä pyöritetä enää minkäänlaista turbiinia. Menee pitkän aikaa, vuosiakin, odottaa veden keräytymistä koko järveen. Välillä voi juoksuttaa vettä niin kuin ennenkin, mutta koska siellä ei nyt alunperinkään ole sellaista reserviä olemassa, vaan järvi on tyhjä, energia kerta kaikkiaan loppuu hetkessä. Ja sitten sitä taas kerätään.

    Kai minä ajattelen, että kaikki energia on samanlaista, mutta minulla nyt on aika mekanistinen maailmankuva. Hyvin lempeä sellainen, mutta mekanistinen yhtä kaikki. Minun ihmiseni ihmeineen sisältyy maailmaan. En siis kannata kartesiolaista jakoa henkeen ja ruumiiseen (ylimaalliseen ja fysiikalliseen). Minusta ne ovat yhtä.

    Mutta periaattelliset seikat sivuun laitettuna, juu, monet asiat ovat alkaneet loksahdella kohdilleen. Olen saanut ja saan varmaan tänä syksynä kasapäin hyviä impulsseja kehittymiseen ylipäänsä elämässä. Niistä syntyy jotakin ihan uudenlaista, olen varma siitä. Tämä on hyvää aikaa. :)

    VastaaPoista
  5. Minua viehättää tuo, miten puhuttelet itseäsi tuolla alussa.

    Kuulisipa joskus sinun heleän naurusi!

    Nauru voi olla yllättävän rumaa, jotkut rähähtävät nauruun, niin että pelästyy.

    Joillakin on synnyinlahjana nauru, joka on kuin musiikkia.

    VastaaPoista
  6. Mukavaa että elämäsi asettuu raiteilleen :)

    Tuo patovertaus on mielenkiintoinen, kts.
    http://outoonvaloon.blogspot.com/2008/11/patoa-koski.html

    VastaaPoista
  7. Huomenta,

    avatar,

    onhan minulla räkänaurukin ja typeriä hihityksiä, mutta toivon mukaan on niitä aitoja, jaloja naurujakin. Sitten on vielä suvussa kiertävä Sirpa-tädin nauru, joka ilmentyy vasta aikuisiällä. Se on jotakin kammottavaa, ja yksi kiekuvimmista ja rumimmista nauruista ikinä. Voi sitä, jolta pääsee sirpa kesken juhlien.

    kristian,

    kaunis runo oli, ja silti se on uhkaavaa, että käsketään padota koski.

    padolla on ikävä konnotaatio: tunteita padotaan ja luonnollista virtausta padotaan ja estetään ja riivitään energiaa pakottamisesta.

    mutta pakottamalla ei saa kuihtunutta järveä täyttymään. Sen pitää vain olla hiljaa, täyttyä sateista ja latvavesistä.

    (olen varmaan niin flegmaattinen ihminen, että olen mieluummin laiska lampi, kun mikään virtaileva joki, jonka pitää aina olla menossa jonnekin)

    VastaaPoista
  8. Hei Annikki,

    olen luuhannut täällä Annikkilassa tuntikausia syksyn mittaan, ja ajattelin ilmoittaa itsestäni. Eilen siteerasinkin sinua epämääräisesti blogissani, toivottavasti en mennyt pahasti vääristelemään sanojasi. Kiitos tuosta kaivo-kuvasta, ja muutenkin teksteistäsi. Sulta luontuu sekä lyyrillisyys että rääväsuisuus huomattavan hyvin.

    VastaaPoista
  9. Hei Hilla,

    mukavaa, kun kerroit käyneesi.

    Enpähän ihan turhan takia säilyttele arkistojani. Minulle ne ovat vähän ikäviä ja täynnä asioita, joita en tahdo muistaa, mutta säästän ne silti. Jospa ne joskus tekevät synteesin, tuo lyyrinen ja rääväsuinen osa. :)

    VastaaPoista
  10. Minusta tuntui hyvältä lukea tuo että nauroit spontaanisti harkoissa. Nauru on tärkeää!

    Eräs (psyykkisen)toipumisen merkki itselläni on ollut tuo naurun uudelleen löytyminen. Minulle nauru on kaikenlaisten tunteiden ilmaisemismuoto. Yhtälailla se on esim. ilon kuin hermostumisenkin ilmaisemista. Se on minulle myös defenssi. Olen joutunut usein sellaisiin tilanteisiin etten ole tuntenut käyttäytymiskoodistoa ja olen nauranut väärissä kohdissa peloissani. Ennen, noin 20 vuotta sitten en koskaan nauranut. Nykyisin nauru on aina ja kokoajan läsnä ja lähellä. Näen naurun aiheita useammin kuin ennen ja nauran paljon. Hiljaa hihitellen, varomattomasti tyrskähdellen, kovaa ja korkealta peloissani tai hämmentyessäni hörähdellen. Iloisena nauruni helisee omaankin korvaan ja rakastuneena lempeästi ja pehmeästi viekotellen nauran rakastuneen matalaa naurua.

    VastaaPoista