Pölyyntynyt nurkka

Vanha koulutieni kulkee pitkin rantaa, järven ja rinteen välissä. Sillä hetkellä, kun pyörä vierii puiden alle, alkaa tuoksu. Ensin viisi metriä viemärin hajua, sitten paksu maapohjan tuoksu, hämärässä ikuisesti kosteat rungot ja rannan maatuvat kaislat. Siihen ajaa kuin uneen kerta toisensa jälkeen. Aurinko ei ulotu polulle, puiden alla on viileää ja lepät pudottavat rinteeseen ja tielle loputonta maatuvaa lehtimassaa. Näiden puiden alla on kesälläkin syksy tai ainainen marraskuu.

Minulle tuottaa hieman vaikeuksia sisäistää, että minä nyt on eri asia kuin minä silloin kolme tai neljä vuotta sitten. Että minulla on nyt ihan oikea ja erilainen päämäärä opiskelunkin suhteen, ja siksi minä olen täällä hetken. En ole täällä sitä varten, että vajoaisin väsyneeseen välinpitämättömyyteen, kuten niin monta kertaa aiemmin, vaan omasta tahdosta, tekemässä asioita minua varten. Olen täällä kokemassa väsymystä ja vastenmielisyyttä, mutta myös muistin palaamista ja keskittymistä.

Atk-luokassa huomasin, etten ole olemassa. Tunnuksillani pääsen kyllä ilmoittautumaan kursseille ja lukemaan sähköpostini, mutta en kirjautumaan koulun koneille. Ne ovat kai vanhentuneet. Minä olen vanhentunut ulos. Kävelin tietokeskukseen päivittämään itseni olemassaolevaksi. Keskus oli kiinni. Seisoin hetken kuin Taivaan porteilla, kunnes luovutin. Olisin voinut koputtaa oveen (tiesin, että siellä oli nörttejä paikalla) ja tekeytyä pieneksi ja pörröiseksi autettavaksi. Yleensä ihmiset auttavat pieniä ja pörröisiä. Mutta jatkoin matkaani. Ajattelin lukea puolen tunnin ajan ylioppilaslehteä salissa ennen luentoa ja suuntasin Agoralle. Siellä oli Luculluksen pidot tai tietojenkäsittelytieteiden avajaiset ja aula oli täynnä viiniä ja suuria vateja herkullisia tilausruokia. Tunsin itseni ulkopuoliseksi, ja jätin ottamatta herkkuja, vaikka olisin voinut. En melkein löytänyt luentosaliakaan, koska se oli toisen takana kuin nurkassa piilossa. Näin vahtimestarin kopissa miehen ja ajattelin lausetta, jonka muodostaisin, mutta sitten napsautin suuni kiinni ja vajosin silmieni taakse hiljaisuuteen. Kiersin käytävää ja löysin toisen oven saliini. Kiipesin niin korkealle kuin pääsin, valitsin tyhjän rivin ja istuin neljännelle penkille reunasta.

Viime päivien ajatuksia on ollut vaikea koota ja hahmottaa, mutta masentuneiltahan ne vaikuttavat. Väsyn vähästäkin, ja olen alakuloinen. Sellaista se on. Tunnen pientä inhoa järveäkin kohtaan (siellä eivät souda koskaan kalastajat, vaan vain limnologit), ja valkoisia rakennuksia hyljin.

Voisi tulla jo lunta.