Kulkemista

30.8 olen kirjoittanut puhelimen muistiin:
"Rankka vesisade yöllä on rauhoittavaa. Se on kuin painava peitto talon yllä; painaa tiiviisti maahan kuin paksu huopa."

Ajattelin varmaan, että tahtoisin myöhemmin kirjoittaa sateesta, ja siitä, että jos tarpeeksi alas menee katsomaan, pisaroita sinkoaa yhtä paljon ylös- kuin alaspäinkin. Junan ikkunasta ja auton ikkunasta katselen havupuita ja lasken mielessäni, kuinka monessa oksat ovat alaspäin ja kuinka monessa ylöspäin. Hämmästyttävää kyllä, ne ovat melkein kaikki ylöspäin. Vaakasuoraan ei ole yhtäkään, mutta se on mekaniikkaa ja rakennustekniikkaa: rasitus 90 asteen oksassa olisi moninkertainen ja tekisi oksista heikkoja.

Pienenä tyttönä minulla oli pieni punainen sateenvarjo, jonka nimi oli Jokke. Siinä ei sinänsä ollut mitään vikaa, mutta olisin tahtonut, että Jokke olisi musta ja että sillä olisi ankan pää, ja että se osaisi puhua, kuten tohtori Sykerön sateenvarjo. Jouduin kuvittelemaan Jokelle ankanpään ja puhumisen. Sen lähemmäksi mielikuvitusystävää en ole päässyt.

Viikonlopun rapujuhlien (rapuja, snapseja, snapsilauluja kolmella kielellä, rapuviesti ja punaisiksi sormiväreillä maalattuja neniä) jälkeen ajoimme serkkujen kanssa mökille yöksi ja ahtauduimme lasten aittaan. Pienessä kerrossängyssä tunsin itseni suuren suureksi: niin lähellä olivat yläsängyn pohja ja sängyn päädyt. Katselin sängyn pohjalautoja ja niiden katkenneita nauhoja, ja ajattelin, miten tuntematon lapsuus jo on. Kuilua menneeseen ei ainakaan kaventanut muihin lastensänkyihin pakkautuneet serkut: sieltä täältä kohoilivat pitkät aikuisten raajat, vankat vartalot, väsyneet kasvot silmät suljettuina painuivat kiinni tyynyyn. Aamu valkeni hitaasti, ja ahtaita olivat unetkin pienessä sängyssä, mutta hetken päästä kuljin polkua vessaan ja takaisin ja aika pysähtyi hetkeksi viileässä ilmassa, mutta sitten pitikin jo pakata kassit ja lähteä taas.

Matkustan hieman liian paljon, ja se väsyttää tavattomasti. Kyytejä, autoja, junia ja aina vain painavia kasseja ja läppäri repussa ja pyykkipusseja ja kirjoja. Poljen pyörällä teitä, jotka eivät koskaan lopu. Nukun lattialla ja aamu tulee aina liian aikaisin, samoin yö, päivä taas puristuu niiden väliin ohueksi ja oudon valjuksi. Nuoren luennoitsijan suu nauraa tutkijanvitsejä, mutta silmät ovat kuin ruumiinsyöjällä, ja ajatus naurattaisi minua pitkät tovit, ellei se ammottava ja pussimainen katse pyyhkisi myös omalla penkkirivillä. Vähemmän pyhästi ajattelen, että olisikohan minunkin aika hankkia silmänympärysvoidetta. Siitä tulisi yksi purkki lisää kuormaani, jossa kulkee jo vitamiinit, hormonit, hammasharja ja kasa sukkia pitkin rataverkkoa.