keskiviikko 23. syyskuuta 2009

Nukkuu


Oli hyvä olla kotona pitkä viikonloppu. Olen nukkunut ja nukkunut, enkä tehnyt mitään. Hain kevään näyttelytyöni opistolta, ja olen oikeastaan aika tyytyväinen itseeni, että sain senkin asian hoidettua. Niin vaikeaa asioiden järjestely on minulle ollut, että yksikin tavallinen virastoasia tai puhelinsoitto tai sähköposti ansaitsee arvonsa vuorikiipeilijöiden Graalin taulussa.

Olen havahtunut siihen, että viha kaikenlaista epämääräistä ja sattumanvaraistakin kohtaan on kadonnut. Viime vuosia on leimannut kiukku ja kipeys, mutta taistelu on kai ohi. Jäljellä on enää vain arkuus, päivänvalon tai palaneen nahkan arkuutta. Unet eivät esitä enää yö yön perään mullistuksia ja sotia, eivätkä edes versoavia tulevaisuuksia, imeväisiä ja uskomattoman reheviä marjoja. Sen sijaan nukun syvempiä unia, jotka toivottavasti parantavat vuorostaan kehoa tästä väsymyksestä. Päivisin nukun luennoillakin tunnin tai kaksi: kevyttä koiranunta, jossa kuulen vielä äänet, mutta silmät eivät pysy auki ja tarkkaavaisuus karkaa uniin ajelehtimaan. Junamatkatkin nukun samaa hiljaista torketta, josta herään vain asemia kuulutettaessa.

Nyt viikko on jo puolessa, mutta hereillä olo on sekin jotenkin sumuista, melkein koneellista. En saa puserrettua itsestäni mitään ajatuksia ulos. Ne eivät vain virtaa. Aikidoharjoituksiin poljen nyt kerran viikossa, muina iltoina istun myöhäisillä luennoilla. Pääsen kuitenkin koulun takia käymään kotisalillani, ja sitä on yhdellä lauseella ja näillä sanoilla pintapuolista kuvata, millaiselta se tuntuu, kun monen vuoden jälkeen ne pukuhuoneen keltaiset kaakelit ovat edelleen samalla tavalla keltaiset ja kierreportaat kiertävät edelleen samalla tavalla, oven takana odotetaan omaa vuoroa saliin edelleen ja hiljaisuuden sijaan ihmiset puhuvat minulle. Alkuverryttelyssä huomasin, kuinka ukemi alkoi taas pyöriä ja paino siirtyä oikein hartioiden päälle. Siinä hitaasti kieriessä - olkapää, hartiat, selän reuna - muistin taas jotakin. Selän aistimisessa painavassa vierivässä liikkeessä on jotakin hyvin rauhoittavaa ja meditatiivista. Sensorisissa muistoissa ei vain ole osana sanoja, ja ne ovat siksi hyvin erityisiä: yhdistelmiä paineenvaihtelusta, venymisestä, pakkautumisesta, suunnista... Sellaista äänetöntä musiikkia, nuottikokonaisuuksia, rytminvaihteluita.

Nyt olen tuhlannut aikaani vain parin sanan löytämiseen, ja myöhästyn auttamatta. Tämä syksy syö ajan ja sanat. Saa nähdä, saanko siitä hinnasta mitään takaisin.

--
*kuva eleanin valokuvan innoittamana

4 kommenttia:

  1. Piirros on kaunis. En tunne tarvetta eritellä sitä tarkemmin, vaan tyydyn tuohon yksinkertaiseen toteamukseen, koska siinä on kaikki. Tuo kuva voisi olla kaikkialla, missä vaan, eikä sitä tahtoisi vaihtaa toiseen.

    Kaunis on kirjoituksesikin, se kun piirrät haurasta ääriviivaa itsestäsi. Tekisi mieli huudahtaa kuin vanha kiinalainen mies, että voi miten tunnistan tuossa nuoruuden, itseni ja sen kun minäkin piirryin sen jälken kun näin kaiken jonkin aikaa ruskeana, kuin vanhoissa valokuvissa. Tuo kuvasi on muuten juuri sen ruskea.

    Sitten kun värit kohta palasivat, palasi elämäkin suoniini.

    VastaaPoista
  2. Jännällä tavalla kiehtovaa nähdä kuvastani toteutettu kaunis piirros. Yleensä olen itse se toteuttaja omista tai muiden kuvista. Kiva, että joskus näin päin! :)

    VastaaPoista
  3. Anonyymi9/24/2009

    Kaunis piirros. Mukava kuvaus aikidostakin. Olen itsekin ollut tällä viikolla jotenkin unessa. Erityisesti tänään. Ilmeisesti syksy kuitenkin on tulossa, vaikka olo on välillä ollutkin kuin keväällä. Kolahtava kirjoitus tämän illan ajelehtiviin ajatuksiini. Rauhoittava.

    -nimimerkitön lukija-

    VastaaPoista
  4. iines,

    et arvaakaan, miten siihen ei voinut kirjoittaa mitä tahansa postausta maitokaupasta ja polkupyörästä, ja sopivia sanoja ei vain tullut. Piirrän aina sen, mikä puhuu minulle, vaikka harvakseltaan piirränkin.

    Rauhalle on vaikea löytää sanoja.

    Mielenkiintoinen tuo sinun synestesian tapainen ruskea vaiheesi, olet kertonut siitä ennenkin. Se voisi olla täydellisessä pienessä kirjassa, niin lempeän erikoinen se on, mielikuvitusta kutkuttava.

    Osaan varmaan myöhemmin sanoa, milloin elämä palasi, mutta vielä se antaa odottaa itseään. Olo on kuin ruumiinavauksen jälkeen heränneellä (jos sellaisia olisi), tai Frankensteinin hirviöllä, kun se heräsi eloon ja huomasi, mistä palasista se onkaan kursittu kasaan.

    elean,

    kiitos vain lainasta. :) oikein syyhytti piirtää ne puut, näin heti, miltä ne näyttäisivät tussilla.

    nimimerkitön,

    Rauha minulla olikin mielessä, kun kirjoitin. Se, miltä tuntuu, kun pitkällinen piina loppuu ja kitkerä ja myrkyllisen savun tuhrima ajatusmaailma katoaa.

    Melkein kirjoitin kevään ja syksyn hajuista, mutta rajasin aiheen. Ehkä kirjoitan niistä toiste, niillä on niin paljon eroa. Kevään tuoksut herättävät, syksyn taas nukuttavat. Sanovat, että liikauniset elävät vähemmän aikaa kuin vähemmän nukkuvat, mutta ei tällaiselle uneksijalle vähäuninen elämä olisi elämisen arvoista.

    VastaaPoista