Sovitan uudenlaista tulevaisuutta ylleni kuin vaatetta. Peilaan ja pyörähtelen, pohdiskelen hiertääkö se mistään, istuuko se hyvin. Puen päälle, otan pois. Kuljeskelen uudessa tulevaisuudessa pari päivää yhteen menoon ja tarkkailen, huomaanko muutosta. Kuluu päiviä tai kuukausia. Kun unohdan hetkeksi tarkkailla, en huomaa enää saumaa entisen ja uuden välillä; jokin on kuroutunut umpeen. Jos muistaisin sauman paikan, kauhistuisin sellaisesta katoamisesta, mutta koska en muista, entinen katoaa kivuttomasti.
Junaan varaan pc-paikan, mutten tahdokaan avata läppäriä. Niinpä istun vastapäätä ensin yhtä miestä ja sitten toista, ja yritän keskittyä lukemiseen, kunnes huomaan järvet ja rannat vieressäni kulkevasta ikkunasta. Kun rata kulkee viistäen vettä, painan nenäni melkein kiinni ikkunaan. Monen sadan kilometrin panoraamamaisemakortti polveilee radanviertä. Katselen sitä ja alan etsiä värejäni: okrankeltaista ja mustansinistä; ne palaavat aina syksyisin.
Yöllä on kammottavan sumuista, ei autereista kesän sumua, vaan tiivistä harmaata ilmamassaa, joka syö lyhdytkin laiturin päästä. Askeleet tapailevat pihan kiviä ja aittaan pitää juosta äkkiä, ettei sumu käy päälle.
Aamulla oli ranta täynnä valkoisia sulkia. Joutsen oli lentänyt sumussa voimalinjaan ja kuollut. Sulat ja vellova sinilevä ovat kummallinen yhdistelmä limaa ja lintu-unia.
Pakkaan kesän loput tavarat mökiltä: pensaspalmut ja aralia ovat kasvaneet kuin viidakossa, peikonlehti taas on kuollut, sukkia löytyy lipaston laatikoista ja aitan nurkalta, housuissa on reikä. Viitasaarella syödään pihvit, radio ei kuulu enää Jämsässä, ja eteisessä leviää paperiputous ovelta pitkin punaista mattoa. Olen ollut niin paljon poissa kotoa, etten tunnista asuntoa omakseni. Tavarat näyttävät lavasteilta, mutta laatikoista löytyy sellaisia järkeviä asioita kuin leivinpaperia ja talouskelmua, kaapeista kuivattuja herneitä, ohrajauhoja, sakea, kolmenlaista soijaa, kalakastiketta, öljyjä, noria ja wakamea, udon-nuudeleita, pirkka-spagettia. Ilmeisesti pidän tuhdista maalaisruuasta ja itämaisesta hienostelusta. Alkovi tuntuu tutulta, yöpöydällä on punainen kangasruusu, jalkarasvaa, Babo, mekko, fysiologian kirja, Jane Austenia ja järkyttäviä Sport-lehtiä.
Seuraavana päivänä, kun ajelen asioille vieraalla omalla pyörälläni ja palaan, avaan oven ja astun sisään, ihme tapahtuu ja remonttipoika alkaa repiä muoveja ikkunoista. Samea sokeus hävisi ja huone haukkasi ilmaa ja valoa. Luulen, että minulta silisi ryppy tai kaksi.
"Niinpä istun vastapäätä ensin yhtä miestä ja sitten toista, ja yritän keskittyä lukemiseen"
VastaaPoistaMikäs logiikka tässä on?
"Keskitytään lukemiseen"...
Ainakin minusta on hankala istua pitkän aikaa vastapäätä vierasta ihmistä, kun välimatkaa on vain se metri. Jos ojentaisi jalat niin kuin yksin ollessani tekisin, ne olisivat tuon henkilön sylissä. Se on sama asia kuin hississä, oma tila ylittyy pakostakin, mistä seuraa epämukava olo. Ja kyllä: kirjan lukemiseen pitää ihan erikseen keskittyä. En ole pitkään aikaan noin vain uponnut mihinkään olotilaan, ja keskittyminen on oikeasti vaikeaa.
VastaaPoistaMikäs logiikka siinä olisi pitänyt olla?
Jotenkin luin niin että tarkoituksella menet istumaan eri miehiä vastapäätä "lukemaan" ja vaihdat sitten jos ei tule vastakaikua.
VastaaPoistaJa noin naamakuvan perusteella sanoisin ettei jalat sylissä välttämättä kauheasti häiritsisi..
No en, vaikka tuskin siinäkään mitään vikaa olisi ollut, jos olisin ajatellut lähestyä miehiä junassa. Kirjan lukeminen ei tosin tulisi ihan ensimmäisenä mieleen lähestymiskeinona, tai odottelu, että josko joku vaikka ymmärtäisi ilman pienintäkään vihjettä lähestyä.
VastaaPoistaEnsimmäinen jäi pois aiemmin kuin minä, ja seuraavassakin junassa oli pc-paikka ja siihenkin istahti joku mies istumaan vastapäätä. Vastapäätä istujan sukupuolella ei tässä tapauksessa ole niin väliä, se on vain yksityiskohta. Olen nyt jonkin aikaa ollut kiinnostunut hetkikuvauksista, junanvaihdon mainitseminen ei ole ollenkaan tärkeä yksityiskohta. Hyvähän se vain on, jos lukija tulkitsee junamatkoihin jännitystä, tylsiähän ne oikeasti ovat.
Kuva nyt on niin ylivalotettu, ja vedetty kontrastilla mustavalkoiseksi, että eikö siitä ole hieman hankala ulkonäköä päätellä? Mutta onhan se tyylikäs kuva kyllä, paljas olkapää on hyvin vetoava ja menee mustavalkokuvassa läpi helposti. Erityisesti pidän tuosta nyrpeästä pienestä suusta, jossa suupielet ovat kroonisesti alaspäin. Se on totta ilman ylivalotustakin.