torstai 25. kesäkuuta 2009

Osumia, harhoja

kuva 1

Olen tullut paikkaan nimeltä Elämän tarkoitus tai Tarkoitus, kuten lyhyesti sijainti ilmaistaan. "Missä se on?" taitaa olla yhtä kummallinen kysymys asian tiimoilta kuin "Mikä se on?"kin.

Elämä on vielä helppo määritellä, se on tietynlaista hiiliketjuihin perustuvia reaktioketjujen sarjoja, joka jossakin rajatussa oliossa tapahtuu. Se alkaa, se päättyy. Jatkuu jossakussa toisessa oliossa, joka alkoi ja tulee loppumaan. Sanalla sanoen elämä on energian aktiivista keräämistä ulkoa sisälle ja sen käyttö oliolle tyypillisen tapaan jonkin aikaa, kunnes käyttö loppuu ja niin käy aina, vaikka historiat kertovat olioista, jotka haluaisivat jatkaa energian keräämistä ja käyttöä ikuisesti ja legendat kertovat joidenkin tällaisten olioiden olleenkin, vaikkei kukaan historioissa ole näin tehnyt.

Tarkoitus on se vaikea osuus. Se on jo semantiikkaa.

Tarkoitus on jonkin symbolinen arvo, asian merkityksellisyys, merkitys, käyttö-.
En tiedä semantiikasta, enkä logiikasta mitään, mutta näyttäisi siltä, että elämän denotaatio on elämä, tarkoitus taas on elämän konnotaatio.

Elämän symbolinen arvo. Elämän merkityksellisyys. Elämän merkitys. Elämän käyttötarkoitus. Kolme ensimmäistä näyttävät sunnuntaisaarnojen pääkohdilta, jotka seuraava suun avaus vesittää. Neljäs on kiinasta huonosti käännetty manuaali. Voi mitkä määrät kirjoja voidaan aiheesta kirjoittaa. Mitä merkityksiä liittää mysteeriin, kukin omansa. Sen merkityksellisen omansa, sen järkevän tai tunteikkaan omansa.

Voi kuinka moni on lusikkansa tähän soppakulhoon jo tyrkännyt: kuka varoen puulusikalla, kuka rohkeasti hopeavälinein. Tunnen salaa pientä inhoa tuota kaikkien yhteistä kulhoa kohtaan. Soppa ei ole suosikkini (kaivelen lusikoineni mieluummin käpyjä pihalla), mutta hämmennän laiskanlaisesti, kurkin sattumia, en tahdo maistaa mitään. Olen jättänyt kaiken auki. Vastaus on jotakin niin triviaalia kysymykseen nähden ja kysymys ilmiöön nähden. Kuin hiekanjyvät meren rannalla, tai se seikka, että mennään metsään, poimitaan herkkutatti, veistellään siitä matoiset kohdat ja pillit pois, viedään kotiin ja tehdään kermakastike ja sanotaan, että se on sieni, vaikka itse sieni jäi metsään sammalten alle kasvamaan ja uinumaan satavuotista untaan. Tiivistää nyt miljoonat vuodet ja vielä pidemmät ajat ennen sitä yhteen soppakulhoon, särpiä siitä lusikalla.

Kysymyksistä ja vastauksista on olemassa tyhjentävä kuva (kuva 1). Vastaus voi olla suhteessa kysymykseen neljällä tavalla: epätarkka ja luotettava, tarkka ja luotettava, epätarkka ja epäluotettava sekä tarkka ja epäluotettava. Tässä nimenomaisessa kysymyksessä kukaan ei tiedä, mihin noista neljästä vastaukset osuvat, eikä edes sitä onko maalitaulu edes olemassa. Filosofit sanovat, että kysymyksessä on ymmärryksen alku. Mystikot sanovat, että kysyessä kadottaa sen vähänkin ymmärryksen. Minä ymmärrän miksi kysytään, mutta pidän vastauksen puuttumisesta enemmän. Pidän siitä ajatuksesta, kuinka ajatus haparoi, hakee ja hakee ja jää vaille, loputtomasti vaille. Putoaminen, vajaan ja epämääräisen kohtaaminen on mielenkiintoista, vastaus ei niinkään.


Kuitenkin täällä minä olen: Tarkoituksessa. Suorastaan haparoinnin rannalla tai silmässä. Ja tuo aava maisema - onko se hiekkaa vai vettä?. Olen yksin täällä.



merin toivomuksesta

6 kommenttia:

  1. Täytyy sanoa että harvoin olen lukenut postausta jossa käytiin läpi miljoonia tai kenties miljardeja vuosia ja tultiin takaisin kaivamaan käpyjä takapihalla.

    Mikä toimenpide sinänsä lievästi ihmetyttää minua. Olet saanut auringonpistoksen?Teet käpylehmiä?

    Olemassaolo ei siis ole vegetointia, mutta tarkoituksenkaan määritteleminen ei ole kivaa ettei tule naulanneeksi itseään seinään tai oveen kuin miksikin teesiksi.

    VastaaPoista
  2. annikki

    ihan kuin elämä olisi mennyt sinun lävitsesi, repinyt auki, tehnyt hallaa, pitänyt sadetta ja ommellut kiinni, silittänyt, hyväillyt, jättänyt sateeseen ja poiminut mukaansa.

    VastaaPoista
  3. ripsa,

    eikun sain haasteen eli meemin pohtia elämän tarkoitusta. Sen olisi tietysti voinut mainita postauksen alussakin, mutta enpä tullut ajatelleeksi, etteivät muut lue samoja blogeja ja yhdistä heti unkurin elämä-sikermään ja näin ollen pohjusta ajatuskierrostaan samalla tavalla kuin itse tein jo muutama päivä sitten. (Ei ainakaan alkuviikon säällä kyllä ollut vaaraa auringonpistoksesta.)

    meri,

    niin no, kyllähän se elämä tekee vaikka mitä, vaikken silti ota kantaa sen tarkoitukseen ja se on niin vaikeaakin sellaisella historialla, mikä elämälläkin on (puhumattakaan niistä muista määrittelyongelmista). Elämän tarkoitus on liian hämärä käsite tässä pisteessä aika-avaruutta, jos oikein neutraalisti ja ilman sitovaa pessimismiä sanoisi. Mutta eihän sitä noin selkeästi voinut sanoa, pitää leikkiä, pitää maalata, jättää sikseen ja palata alkuun.

    En käytä hymiötä, koska et pidä niistä, muutoin olisin varmasti laittanut. Luulen, että kuulostan tylyltä muutoin.

    VastaaPoista
  4. Annikki, käsitin kyllä että vastasit Merin meemiin.

    Vastauksesi oli vain tavattoman hieno. Ihan oma juttunsa.

    Mutta jos olet pikkulikkana tehnyt käpylehmiä, niin sitä harrastusta kannattaa pitää vireillä. Käpylehmien kanssa leikkimistä ei juuri voita mikään!

    VastaaPoista
  5. Ai, heh, luulin, että tässä taas epäillään minua sekapäisyydestä, kun erehdyn paljastamaan millaisen päättelylenkin aivot heittävät ihan tavallisissakin asioissa.

    Taidan olla jo sitä ikäluokkaa, että kuulin lapsena, kuinka äiti ja isä ovat leikkineet pieninä käpylehmillä ja uteliaisuudesta tehtiin serkkujen kanssa muutama, mutta ei niillä mitenkään vakinaisesti leikitty, kun oli jo olemassa muovailuvahat värikkäämpiä mielikuvitusjuttuja varten. Nykyajan lapsia kiinnostaa vieläkin vähemmän käpylehmät, ne on ihan wat-ever ja saisko jo mennä kattomaan juutuubiin vileoita, kirjoitustaidottomatkin alle kouluikäiset osaavat näpyttää www.habbo.fi. Käpylehmiä pitää alkaa jo suojelemaan.

    VastaaPoista
  6. Joo, olen päätellyt jo aikaa, että voisit olla tyttäreni.

    Iällä ei ole kovin suurta merkitystä.

    Paitsi siis just noiden käpylehmien suhteen. Paras ystäväni Sukevan keskusvankilassa oli Pekka, jonka kanssa lupasin mennä naimisiin. Tod.näkösesti joku typerä aikuinen sitä esitti.

    Tehtiin Sukevan vankilan valtaisten navetoiden, tallien, kanaloiden ja sikaloiden asukkien mallien mukaan eläimiä, milloin puusta (kummallakin oli 4-5-vuotiaina omat puukot, muistaakseni Mora-merkkiä, mutta varma en ole), milloin kävyistä, milloin laudankappaleista.

    Siis ilman ensimmäisenkään aikuisen n.k. ohjaavaa kättä.

    Tietsikoiden pahin vaikutus lapsiin tuntumani (lapsenlapset) mukaan on se, että siellä ovat ne elementit jo valmiina, kunhan vain oppii käyttämään hiirtä ja siinä se.

    Ei opita käyttämään käsiä. Ei opita etsimään materiaalia ulkoa, mistä tahansa vankilan setien poisheittämästä tavarasta vaikka sitten haravan piikistä.

    VastaaPoista