Kuvittelen olevani melkoinen maalaistyttö aina ja sujuvasti siihen asti, että suostun siskolle seuraksi talleille näin lomilla ja todellisuus on se, ettei minulla ole mitään asiaa kaupunkilaishepenissäni sinne paskan ja liejun sekaan. Tavallisimmatkin vaatteeni, takkini ja kenkäni ovat kaikki liian hienoja ja aivan vääränlaisia, ja joudun kulkemaan pitkin piennarta ja hyppelemään ja koikkelehtimaan rapakoiden yli kasaten pitkän villakangastakkini helmoja syliin, etteivät ne uisi loassa.
Maneesin eteen oli valunut 20 senttiä syvä liejulammikko, johon kengät upposivat ja kiipeilin pitkin leveää liukuovea, että pääsin sisälle. Ulos kiipesin hätäulosrappusia pitkin, jotta säästyisin liejulta, ja sain niskaani vettä katolta.
Vanhemmilla on aika suuri, puolitoista seinää peittävä kirjahylly. Siksi onkin masentavaa, että siitä on aina yhtä vaikea löytää mitään lukemista. Toisaalta on isän keräämät karmeat tietokirjasarjat, eikä minun ja äidinkään kirjamaku oikein kohtaa: jotain Sidney Sheldonia, Belva Plainia, Tess Gerritseniä ja sitten on vielä kummallisia seitsemän- ja kahdeksankymmentäluvun romaaneja, joiden aiheet ovat tylsiä ja kirjoittajat kadonneet tuntemattomuuteen. Läheltä nurkkaa löysin sinapinruskean klassikkosarjarivistön, joka on pelastukseni. Luen nyt Kultahattua (the Great Gatsby), jossa härkäsammakoita kuvataan pasuunoiksi yössä, mutta jonka juoni ei ole ensimmäiseen kahteen lukuun auennut ollenkaan. Täytyy kuitenkin käyttää hyväksi sitä ilahduttavaa seikkaa, että pystyn tosiaan lukemaan jo kirjoja. Ties vaikka se kyky katoaisi yhtäkkiä.
Japanissa kukkivat nyt kirsikka- ja luumupuut, enkä ole sitä näkemässä. En varmaan vielä moneen vuoteen. Sen sijaan voin elää menneissä ja muiden tulevissa.
Minulta on pyydetty kielaritunteja ulkomaanmatkaa varten. Freudilainen lipsahdus ei ollut minun. Hymyilytti. Tosin, antaisin kyllä niitäkin tunteja uteliaisuudesta ja kokeilunhalusta, mutta joskus oli aika, kun olisin punastunut onnesta, vaikka pyyntö olisi ollut tuollainen vahinkokin. Häneltä. Saavuttamattomalta. Oikukas sydän ei ole enää samaa mieltä, vaikka hellästi hänestä vielä ajattelenkin. Sellainen syntymätön rakkaus ei tahriinnu koskaan, todellinen maailma ei sitä raavi, eikä revi, ja siksi se pysyy pyyteettömänä, pehmeänä. Vain aavistus on totta ja loput epätodellista kudelmaa. Oikeasti kaipaan enemmän niitä kirsikankukkia kuin kenenkään suuta tai sivuprofiilia. Sellaista on elämä.
Onna no kokoro to aki no sora
-"naisen sydän ja syksyn taivas", sanotaan Japanissa. Siitä pitäisi ymmärtää, että ne ovat ailahtelevaisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti