Kuplia

Aina voi mennä ja tulla ja lähteä ja palata. Aina, mutta milloin.

Kirkas harmaa kevät.

Kotipaikkakunnalla on kaksi lampea, Kevätön ja Kaleton. Toisen rannalla käytiin uimassa ja toisesta kertoi tarina naisen ajaneen autolla lampeen. Lapset kyydissä. Ajatella millaista olisi uida ja tummassa vedessä potkivat jalat osuisivat auton kattopeltiin. Joku oli sen löytänyt.

Isä oli töissä mintunvihreässä kartanomaisessa mielisairaalassa, ja äiti siinä viereisessä harmaassa. Pitkään ajattelin, että isä on vaaleanvihreä ja äiti graniitinharmaa. Se oli ehkä se vihreä, jossa oli runoilija hoidossa, ja niihin aikoihin se autokin ajettiin lampeen.

Kylää ympäröi idän puolella sarja upeita harjuja. Yhden päällä on vanha keuhkotautisairaala, ja sieltä pääsee polkuja pitkin rinteissä kasvaviin mäntymetsiin. Valo laskeutuu vinosti polulle ja siellä on kovin kaunista: vanhat rungot kohoavat korkealle, metsäpohja on kosteaa sammalta hämärässä. Harjujen välissäkin on pieniä lampia. Niihin on upotettuna sisällissodan aikaisia aseita, joita ei ole koskaan löydetty. Upotetut aseet eivät kuitenkaan pyöri mielessä, kun istuu syyskuussa lammen rannalla syöden eväitä ja katsellen rannan koivikkoa ja rinteen mäntyjä. Mieli on silloin hiljaa.

Jos polkua lähteekin toiseen suuntaan, tulee lopulta vastaan golfkenttä. Se on tylsä muulloin, paitsi hämärässä, jolloin se muistuttaa Liisan Ihmemaan pelikenttiä. Silloin joskus olisi pitänyt ottaa kengät pois jalasta ja lähteä juoksentelemaan pitkin ja poikin kenttää - sinisen ilman läpi, alla tumma ruoho - mutta käänsimme vain pyörät ja ajoimme takaisin. Ruohokentillä pitäisi pitää kutsuja ja illan tullen polttaa lyhtyjä, antaa lasten juosta, eikä pelata tuota masentavaa peliä.

--

Muutostilassa sydän käpertyy itsensä ympärille ja ihminen hiljenee. Siksi on niin vähän sanottavaa. Ajatuksia kohoilee mieleen hiljakseen kuin kuplia pinnalle.

...harjut... ...männyt... ...valo...

hiljaista, hiljaista