maanantai 2. helmikuuta 2009

Pöllö


pöllö


Pöllölaatan tein kaksi viikkoa sitten, nyt sitten kokeilin sitä, kun kaikki muu oli niin vaiheessaan. Skanneri tuhrasi ylälaidan, oikeasti väripinta on yhtä karkea kauttaaltaan.

Tein puunrunkoja kartongille, mutta kartonkilaatat toistavat väriä aika huonosti, joten ensimmäinen koevedos oli hailakka ja mitäänsanomaton. Ensi viikoksi teen ne paksummalle ja karheammalle pahville.

Unohdin keltaisen värini kotiin, ja sitä piti sitten lainata muilta, ja sitten oli hankalaa saada aikaiseksi sellaista vihreää kuin olisin halunnut, enkä kehdannut enää toista kertaa mennä ronkkimaan toisten väriputkiloita. Tein juuripuita kaksi lisää, ja vetäjä ja pari muuta tuli siihen arvailemaan, että olen varmaan harrastanut jo vuosikausia, kun jälki on niin varmaa. En minä ole. En kokenut harrastaja, enkä varma. Olen ajatellut pitäisikö miettiä jo valmiiksi jotain sanottavaa, jos joku kehuu, niin ei tarvitsisi sitten aina olla niin vaikeana ja jauhot suussa.

Minua kammottaa hieman, kun nykyinen ohjaaja ei ole niin tarkkana prässin kanssa kuin toissavuotinen, ja prässi natisee ja ronksahtelee, kun ihmiset eivät säädä sitä ollenkaan laattojensa paksuuden mukaan, vaan vääntävät 3-4 mm paksutkin laatat surutta läpi tiukimmalla säädöllä. Kun minä aloitin, ei kukaan saanut aluksi vedostaa yksin ollenkaan, vaan vetäjä hääräsi siinä aina katsomassa päältä ja sääti prässin tarkasti valmiiksi. Nykyinen ohjaaja ei ole korostanut sitäkään, kuinka värijäljet pitäisi poistaa levyltä liitujauheella, vaan olettaa ilman muuta, että kaikki osaavat, mutta eiväthän ne osaa. Millään en saa itseäni nipottamaan aiheesta, joten teen omat juttuni vaan kiltisti ja huolellisesti, ja toivon salaa, ettei se opiston tuhansien eurojen prässi ota ja hajoa siinä käytössä. Niin kuin kunnon suomalaisen kuuluukin.

--

Pyörällä ajaessa yskin kamalasti, ja sitten sylkäisin suoraan takilleni. Ei mennyt sekään ihan putkeen. Onneksi oli puhdasta lunta, joten pesin takin helman sillä. Vaikka jotenkin täydelliseen suoritukseen olisi kuulunut, että olisin rouhaissut kourallisen sellaista auringonkeltaista lunta hämärässä..

2 kommenttia:

  1. Voi Pöllö, olet niin sympaattinen!

    Itsekin aina mietin miten vastata kehuihin, kun tuli aina sellainen vaivaantunut olo ja mieletön halu selittää ettei se oma tekele nyt ole mitenkään erikoisen hieno. Mutta eihän siinäkään mitään järkeä ole viedä toiselta kehumisen oikeus pois haukkumalla itseään. Pitäisikö meidän ottaa yhteiseksi projektiksi opetella maaginen taikasana "kiitos"? Sillä kun saisi varmaan monet vaivaannuttavat hetket alta pois :)

    VastaaPoista
  2. Oho, siis kiitos hmmm.... :D

    ehkä voisin onnistua!

    VastaaPoista