tiistai 24. helmikuuta 2009

Kesäpäivä yöllä

Tänään maailma on ollut erityisen pieni ja ahdas, ja minusta on tuntunut siltä, ettei minulla ole omaa, juuri minulle sopivaa paikkaa missään.

Toisaalta on tullut kaukokaipuuta muualle. Mielessä siintävät hohtavat uudet kaupungit, joissa on valoisat kadut ja uusi ja uljas elämä.

Ajatukset tahriintuivat heti, kun kirjoitin ne ylös. Vai vielä hohtavia kaupunkeja..

Kurjat negatiiviset ajatukset. Ne pilaavat elämää. Ja siinä ne nyt ovat, ja pahimpia niistä ovat hiljaiset ajatukset, joita tiedostava osa ei kuule, mutta heti pinnan alla ne kuiskivat ja vetävät ja vääntävät ever so slightly, kunnes liike lakkaa, kunnes pyristely lakkaa ja jäljellä on vain pysähtyneisyys.

Minulla on taipumusta katatoniaan ja aleksitymiaan. Ne kyllä kulkevat käsi kädessä, nuo erimunaiset kaksoset, kuin Apollon ja Artemis, mutta pitkinä ja laihoina, mustat huput päässä. Ei niistä tosin ole enää kuin haamut jäljellä, häivähdys muistikentän rajoilla. Siellä ne vetävät kimaltavista langoistaan, kutovat verkkoa. Toisen lanka on vasemmassa nilkassani kiinni, toisen oikeassa.

Unessa kuljen hieman pölyävää kesäistä radanvierustietä. Tien vieressä on vehreitä lepopaikkoja, houkuttelevia retkipöytäryhmiä syreenipensaiden ja vihreän ruohon keskellä, mutta käännän katseeni pois ja jatkan matkaa (minulla on päämäärä jossakin, jonne olen pyrkimässä). Ajattelen, että tuolla olisi kiva istua ja syödä eväitä ystävien kanssa, mutta olen unen paikassa yksin. Kuljen ylityspaikalle. Siinä on riippusilta, joka on korkealla, mutta alla ei ole mitään. Silta on huonossa kunnossa ja vieraat ihmiset hajottavat sitä. Kesken ylityksen se romahtaa, mutta kädet hieman kipeinä ponnistelusta pääsen toiselle puolelle sillanrippeitä pitkin, ja laskeudun rakennustelinettä muistuttavasta tornista alas. Kaivoksessa on juhlat, ja olen menossa sinne, vaikka siellä on pimeää ja juhlatilat viettävät alaspäin. Palkein tuetun käytävän suulla tapaan kuitenkin komean nuoren miehen, joka hymyilee minulle ja pyytää ulos takaisin auringonvaloon. Hymyilen itsekin, ja ulkona auringonpaisteessa (tiedän, että olemme matkalla rantapuutarhaan, jossa on toisenlaiset, pienemmät juhlat) laitan käteni miehen poskelle hyväilevään eleeseen. Samalla seuraan liittyy vieras nuori nainen ja lyöttäytyy miehen kainaloon ja nauraa. Ymmärrän, että olen ehkä ylimääräinen. Asemani muuttuu, otan henkistä etäisyyttä ja jatkan matkaa samaan suuntaan - ja herään.

2 kommenttia:

  1. Elät näköjään muutoksen aikaa, sinäkin. Aleksitymia piti googlata. Olen siihen törmännyt jossakin joskus aikaisemminkin, ja silloinkin se vaikutti kiinnostavalta termiltä.

    Olen varmaan jossakin joskus kertonut lapsuudestani, kun ei ollut sanoja tunteille, joista halusi puhua. Sanat piti opetella, tunteet piti oppia tunnistamaan ja kuvailemaan. Samoista en luovu. Pidän niistä kiinni pitkin sormin.

    VastaaPoista
  2. Minulla oli lapsena sellainen piirre, etten tahtonut nimetä tai kertoa mistään kellekään. Hmm, no ei se ole tainnut paljoa muuttua. Kertomista teen edelleen sellaisista järkisyistä, että se edistää hoitoa ja ihmissuhteita, en mistään erityisestä halusta. Kas siinä varmaan pulma alunperinkin.

    Muutos on ollut teemana unissani nyt varmaankin vuosikausia, ja ihan syystä. Eipä silti, nuo unet ovat tunnelmaltaan ihan hyviä ja värikkäitä katsella.

    VastaaPoista