tiistai 23. joulukuuta 2008

Räntää, räntää

Alan olla ihan paskana. On tämä härdelli sellaista. Ja stressiherpes yrittää tulla huuleen, joten menen huomenna apteekkiin. Samapa tuo, kun ei ole ketään suudeltavana tänä jouluna - ja hyvä niin.

Olen nähnyt unta kultaisesta lohikäärmeestä, joka oli hyvin hyvin pieni, mutta pyhä. En oikein hallinnut sitä ja puristin sitä vahingossa mahasta ja se sytytti tulenlieskalla verhot palamaan.

Seuraavana yönä näin ikävämpää unta korkean talon tupareista, jonne kaverini Jyväskylästä oli salakuljettanut eksäni madon ja kun huomasin asian, ne pakenivat molemmat rappukäytävään. Juoksin ne kiinni, ja tallasin jalkani eksän kurkulle. Mato oli sinertäväihoinen, likainen ja limainen. Sellainen ihmisraunio. Kun koskin siihen, se muutti väriä terveemmäksi ja samalla tunsin, kuinka itse kuluin, nuuduin ja menetin elämänhalua. Olimme yhtäkkiä palaamassa yhteen. Heräsin kylmässä hiessä.

Joulut madon kanssa olivat stressaavia ja kamalia. Jouduin selittämään kerran, miksi meillä syödään salaatti ja alkupalat yhdessä pääruuan kanssa, kun mato valitti asiasta. Vasta myöhemmin tajusin, ettei se ollut keksinyt mitään muuta moittimista meidän joulupöydästä. Meillä on hienommat astiat kuin Matolassa, ja tsekkiläiset kristallilasit, taivutellut lautasliinat, kynttilöin, köynnöksin ja kukin koristeltu ruokapöytä, jossa on kalliit pellavaliinat ja leikekirjotut perintöliinat, eikä ruoka jää puitteista tippaakaan jälkeen, kun on riistalintua marjahyytelöllä, kylmää hirvipaistia, salaatteja kahta erilaista, graavi- ja kylmäsavulohet rullille käärittyinä smetanapedillä ja mädillä, tuoretta joululeipää, sillejä, suuri kinkku, laatikot, rosollit ja juustot. Eihän tämä mitään tietysti meinaa, kun saa härregud sentään ottaa salaatin ja kalan leipälautaselle ja lastata kinkut ja laatikot pääruokalautaselle ja syödä ihan kuinka vain tykkää. Meidän perheen joulu ei rakennu etiketistä tai ruokajärjestyksestä, vaan yltäkylläisestä aistinautinnosta ja hauskanpidosta, johon ei pönöttäminen tai väkinäinen rentoutuminen alkoholin avulla kuulu. Ja tätä joulunviettoa minun olisi pitänyt ymmärtää hävetä.

Terapiaan kuuluu eteenpäin meneminen sitkeästi, eikä mitään menneitä märehditä ollenkaan, mutta kyllä minua pistää nyt vihaksi se rakkaiden juhlapyhien pilaaminen kerta toisensa jälkeen, ja jolle minä en osannut tehdä loppua.

Tänä jouluna laitetaan kuitenkin isommalla porukalla (Hönden ja Mekun lisäksi tulee myös Kirbe) siskojen kanssa jouluruuat. Minä olen ensimmäistä kertaa Perunamestari. Koska minä olen aika todella monesti hermostunut siitä, kuinka nälkäisinä hätäiset siskot aloittavat ruuanlaittohössötyksen työntämällä perunat tulille ja sen jälkeen ne kiehuvat muussiksi sillä aikaa, kun laatikoita vasta sulatetaan tai kinkkua kuorrutetaan. Perunoihin ei ole lupa koskea nyt kenelläkään muulla. Hössöttäkööt salaattiensa kanssa.

Tänään käytiin katsomassa Siilinjärven yläasteen eli nykyisen Ahmon koulun joulujuhla, koska siskontyttö Emmi laulaa koulun lauluryhmässä. Kyllä se jaksaa aina vain vanhan tätin syäntä lämmittää, kun vihdoin tähänkin vaakku-varisten sukuun on saatu oikea laululintu. Suvun vaakku-varisten kuuluisa röyhkeys (eli itsevarmuus) ei vain sekään ole tullut luonteesta läpi (äitinsä sanoo, että vielä kuuluisampi seläntakanapaskanpuhuminen sen sijaan on jo ilmennyt, joten kai ne loputkin ehdat ja väärentämättömät ominaisuudet vielä perässä tulee), joten ko. laululintu "tuhlaa" kaunista ääntään taustakuorossa, vaikka kuinka musiikinopettaja houkuttelisi esiintymään myös yksin. Emmin kaverit jo tietävät, että Emmin suku ryntää paikalle kovaäänisesti kannustamaan ja nolaamaan raukkaa, joten ne osaavat jo valmiiksi neuvoa, missä se Emmi yrittää piilotella:

"Emmi on tuolla toisessa Lucia-jonossa.."

"Aha, kiits tytöt! .... Emmiiii! Hyvä Emmiiii!!1! Hei, heiluta sä joulukinkkua, joulukinkkua, joulukinkkua!"
<- sekalainen äiti-täti-mökä

Menkööt sekin vaan terapiaan sitten aikuisena. Oppiipahan olemaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti