tiistai 9. joulukuuta 2008

Hoitoneuvottelu

Noin puolen vuoden vänkäämisen jälkeen sain ajettua läpi idean hoitoneuvottelusta, jossa yhdessä hoitavan lääkärini (YTHS) ja terapeutin (SKT) kanssa keskustelisimme masennuksen hoitoni etenemisestä ja kuntoutumisesta takaisin (päätoimisesti) opiskelemaan.

Kerrassaan hieno idea. Tai siis ymmärtääkseni kunnallisella puolella tällaiseen ihan velvoitetaan ja hoitosuunnitelma tehdään kaikille. Mutta ei YTHS:llä. Ei automaattisesti, eikä mielellään pyydönkään jälkeen.

Niinpä terapeuttini varasi itselleen sopivan ajan, ja määrättynä päivänä odotimme kiltisti ajoissa odotusaulassa, kunnes lääkärini tuli 15 minuuttia myöhässä, kätteli molemmat vetelästi ja istuutui kuuntelemaan.

Yritin kahteen, kolmeen otteeseen ottaa puheeksi lääkitystäni, mutta se ei onnistunut. Vastassa oli mykkä seinä, joka ei sanonut yhtään mitään. Huomiooni lihomisesta ja turvotuksesta lääkäri totesi, ettei pidä sitä todennäköisenä. Olen siis turvonnut tyhjästä ja omaa syöpöttelyäni, vaikka painonnousu on alkanut aiheuttaa jo syömisoireita eli en uskalla syödä enää oikein mitään ja mieleni tekee vähentää siitäkin vähästä aina vain lisää. Painonnousuun ei ole vaikuttanut millään lailla myöskään se, että olen liikkunut säännöllisesti jo yli puoli vuotta, palannut harrastuksiini ja edistynyt. Mikäli lääkeasioista ei voi puhua terapeuttini läsnäollessa, siitä olisi voinut mainita, eikä tuhlata vähästä ajasta yli puolta kiertelyyn ja hiljaa istumiseen.

Sitä, etten tarvitse enää unilääkkeitä ja rauhoittavia, ja etten ole tarvinnut niitä yhdeksään kuukauteen, ei kommentoitu millään lailla. Sen sijaan syksyistä takapakkia opinnoissa tarkasteltiin kuin merkkiä aivojeni lopullisesta tuhoutumisesta. Tunsin itseni aika hylkiöksi, että olen epäonnistunut toipumisessani siten, ettei se ole ollut jatkuvan nousujohteista, vaan minulle on tullut vastoin kaikkien odotuksia masennusjakso, jolloin en voinut jatkaa kurssejani. No nyt kun se on ohi, niin joudun selittelemään sitä vielä jälkikäteen, vaikka parempien ja huonompien jaksojen vaihtelu ja aaltoilu kuuluu taudinkuvaan ja varsinkin paranemisprosessiin. Sen sijaan viime kevään loistavat tulokset unohdettiin aivan täysin.

Sitten yritin kysellä kuntoutumisestani, että kuinka se oikein etenee eli mitä kannattaa tehdä opintojen kanssa. Siihen sain vastaukseksi arvion, että lääkärille on tullut sellainen tunne, että minä tarvitsisin enemmän ohjausta ja turvaa kuin mitä heillä on mahdollista tarjota, koska YTHS hoitaa "enemmän omatoimisia ihmisiä". En näe miten muuten olisin voinut olla vieläkin omatoimisempi paitsi parantumalla yksinäni. Olen yksin ja itsekseni kaivanut kaikki KELA:n tarjoamat mahdollisuudet opintojen tukemisesta kuntoutustuella korkoavustusten hakemiseen. Olen yksin ja itsekseni järjestänyt itselleni sivuaineopinnot uuteen kaupunkiin ja yksin ja itsekseni niitä hoitanut. Olen yksin ja itsekseni järjestänyt kaiken rauhani turvaamisesta eron jälkeen muuttoon ja hakemuksiin, ja silti vaan omatoimisuudessa muka puuttuu. Samoin olen vointini rajoissa valvonut omaa hoitoa, lääkitystä ja yrittänyt perätä oikeuksiani. Tämä kaikki on turhaa, koska en nyt vaan osannut pitää suutani kiinni ja tyytyä siihen häthätäiseen "hoitoon" (=reseptinuusimisautomaatti + ilmaiseksi tarjottu kopioitu lista terapeuteista lähialueella), jota YTHS "omatoimisemmille" tarjoaa.

Eli tuloksena ei suinkaan ollut keskustelua mistään "etenemisestä" tai mistään muustakaan, eikä todellakaan mitään hoitosuunnitelmaa, joka on ilmeisesti vain niitä tosi hulluja varten. Terapeuttini oli sentään ja onneksi hyvin nohevana sanomassa asiaansa väliin ja kehumassa minun edistymistä, jota ei nyt kerta kaikkiaan voi millään ilveellä kiistääkään. Terapeutti tuki minun tulevaisuudensuunnitelmia ja piti niitä hyvinä ja realistisina. Koko tapaamisesta jäi vain vaikutelma, että lääkäri ei ollut siihen millään tavalla valmistautunut, eikä siksi pystynyt keskustelemaan yhtään mistään. Rivien välistä paistoi sellainen haluttomuus ottaa kantaa, ohjata ja keskustella, etten minä pystynyt millään keinolla pääsemään siitä läpi.

Seuraavalla viikolla keskusteltiin tästä keskustelusta vielä terapeutin kanssa. Olimme molemmat tulleet samaan tulokseen: koko käynti oli yhtä tyhjän kanssa.

11 kommenttia:

  1. Mikäs keskustelu se on jos et sanonut mitään noista yllälistaamistasi asioista lääkärille? Vai oliko kyseessä sellainen tapaus että sitä pitää ottaa kravaatista kiinni ja kiristää että kuuntelee?

    VastaaPoista
  2. Anonyymi12/10/2008

    Painonnoususta tuli semmonen mieleen, että oletko tarkistanu kilpirauhasarvojasi? Masennuksen yhteydessä on yleistä sen kronaaminen. Väsyttääkö? Onko kylmä? Onko paineentunnetta silmissä? Hiukset lähtee? Kuukautishäiriöitä?
    Vajista hoidetaan lääkkeillä, jotka yleensä alkaa auttamaan jo samana päivänä.
    Itsellä vaan oli sama tilanne kuin sulla, mutta sitten löyty syykin.

    VastaaPoista
  3. Lääkärikin saattoi olla masentunut.

    VastaaPoista
  4. Komppaan Digitalista. Lääkäri tuntuu menettäneen kaiken toivonsa ihmiskuntaan, eikä osaa riemastua kun näkee jollakulla jolla on vielä toivoa ja yritystä.

    Tai sitten se leikki pahaa kyttää, ja terapeutti oli hyvä kyttä.

    VastaaPoista
  5. Moni meistä käy omaa pientä eloonjäämis/ väsytystaisteluaan, myös lääkäritkin. Jokainen heistä on yksilö jolla on hyviä ja huonoja päiviä. On potilaan onnettomuus kohdata lääkäri tämän huonona päivänä. Toisten lääkärien taas ei kuuluisi olla lääkäreitä lainkaan.

    Masentuneen lääkärin luulisi hyvin ymmärtävän masennuspotilasta, mutta jos lääkäri on itse aallonpohjalla, kuinka paljon hän jaksaa välittää. Minulla oli lääkäri, joka määräsi masennuslääkkeen omien käyttökokemustensa pohjalta. Lääke kyllä tepsikin, käytin sitä puolitoista vuotta. Nyt olen ollut pari vuotta ilman lääkitystä, enkä tarvinnut edes syksyn pimeimpänä aikana. En aio suositella pilleriä, koska se ei ole ihmelääke ja toisille ei sovi lainkaan.

    Mutta lääkäri (varsinkin masentunut) joka näkee paljon kuolemaa, ei välttämättä jaksa paljon innostua näennäisen terveestä nuoresta ihmisestä. Varsinkin, jos lääkäri on juuri tullut jostakin saattohoito-osastolta. Siltikin masennus on vakava, pahimmissa tapauksissa jopa kuolemaan johtava sairaus.

    Jokainen ihminen on erilainen, jokainen masennus on oma tarinansa. Lääkäri ei voi katsoa skannerilla, että tuo tuossa on masennuksesi, amputoimme sen kirurgian osastolla. Lyhyen sairasloman jälkeen olet terve. Masennus on kompleksinen ajattelukoppamme oireyhtymä, piuhat eivät toimi kunnolla. Pahasta masennuksesta jaa jälkiä, siitä ei koskaan parane täysin. Masennuksen voidaan katsoa myös olevan tietyn ihmistyypin ominaisuus. Syvästi tunteva ihminen masentuu helpoiten.

    Masennus on kierre, josta on vaikea päästä irti. Minun keinoni oli "päättää", että en ole enää masentunut. Jatkoin elämääni täysillä, söin pillereitä ja koin hyviä ja huonoja päiviä. Lopetin koko aiheesta puhumisen, kävin töissä ja opiskelin. Yritin olla aina menossa. Lopetin siis masennuksen ajattelun, siitä puhumisen ja nyt olen tässä. Se ei ollut helppoa, se ei ole mahdollista kaikille. Minun elämässäni vain monet asiat loksahtivat kohdalleen ja toipuminen onnistui. En ole superihminen ja vieläkin on huonoja päiviä. Tietenkin on, niitä tulee aina olemaan. Olinhan masentunut 15 vuotta ja monta kertaa lähellä kuolemaa.

    VastaaPoista
  6. Kami: kyseessä oli naispuolinen lääkäri, joka ei käyttänyt kravattia. Ja totta ihmeessä sanoin tärkeimmät, jotka olin valmiiksi paperille kirjoittanut ennen koko kokousta. Niitä ei vaan kuunneltu tai ei annettu millään eleellä ymmärtää, että kuunneltiin. Minun pääasiat siihen keskusteluun oli lääkityksestä puhuminen ja kuntoutuminen ja kokonaistilanteen hahmottaminen. No, niitä ei käsitelty. Paitsi, että terapiaa jatketaan toinen ja ehkä kolmaskin vuosi, mutta se nyt oli tiedossa jo etukäteenkin.

    Seuraavan kerran saatan ottaa puheeksi viime kerralta jääneet asiat, mutta turha sitä on pakottaa, jos ei vain onnistu. Se nyt ainakin pitää sanoa, että pelkään saavani syömishäiriön kaiken muun päälle, kun olemus on turpea taikinapallo aina vain kaikesta liikunnasta huolimatta, ja se ahdistaa ihan todella.

    Minä tykkään, että asiat määritellään selkeästi ja sanallisesti, eikä vain möllistellä. En minä mitään mistään parantumisprosesseista ja hoidon kokonaisuuksista tietäisi, elleivät molemmat vahemmat olisi alalla itse ja en olisi tietoa sitä kautta saanut. Se tässä on vikana. En minä voi ottaa asiantuntijan roolia, kun en ole asiantuntija. Minun hoitoni asiantuntijat taas eivät suostu mitään roolia ottamaan. Se on tyhmää ja epätehokasta.

    p: juu, on otettu verikokeet, eikä kilpirauhasarvoissa ollut mitään vikaa. Se onkin hyvä tarkistaa melkeinpä kaikilta masennusdiagnoosin saaneilta, ettei takana ole mitään somaattista sairautta. :) Ei ole kylmä, ei paineentunnetta, ei ole kuukautishäiriöitä, eikä niin tuhottomasti väsytäkään. On toki mahdollista, ettei painonnousu johdu lääkityksestä, mutta ei se niin harvinaistakaan ole, että johtuu.

    digitalis: Ei se hoitosuunnitelman teko nyt ole mikään vaikea asia, sen pitäisi olla ihan rutiinijuttu. Voihan lääkäri olla masentunut tai väsynyt tai mitä hyvänsä, mutta vähän niinkö omatoimisuutta ja pärjäämistä sinnekin suuntaan kiitos. Siellä on kuitenkin tarjolla työyhteisön tuki ja työnohjaukset ja viikkokeskustelut, mutta meillä asiakkailla ei ole mitään vastaavaa. Tai hoitoneuvottelun pitäisi olla se vastaava, vaan kun se nyt sattui olemaan ihan haista-paska-"neuvottelu" syystä tai toisesta. Tokihan minä lääkärille anteeksiannan sen, ettei siitä ollut mitään hyötyä, mutta voin sanoa sen silti ääneen, että ei ollut mitään hyötyä tai edes iloa.

    On kuitenkin eroa siinä, työskenteleekö vaikeiden asioiden parissa vai sairastaako itse oman elämänsä tuhoavaa sairautta. Lääkäri voi työpäivän jälkeen ottaa kupin kahvia ja ravistella asiat harteiltaan; minä en: minä elän sairauteni kanssa 365/24/7.

    Hyvä että olet omasta masennuksestasi selvinnyt. :) Minä olen aina niin iloinen, kun joku selviää - ja suurin osa selviää kyllä.

    Muusikotar: Jeh, taidankin ottaa tämän lääkärin aiemmista neuvoista vaarin ja ruveta puhelinmyyjäksi. Sillä ne muutkin opiskelijat elää. Jos ei puhelinmyyntityö masenna ja pistä mielenterveyttä lopullisesti paskaksi, no jo on kumma. Mitäs me sairaat mitään suuria luuloja kehittelemään, että ois muka lahjoja ja pyrkimystä ihan korkeakoulutukseen..

    VastaaPoista
  7. (no voi hitsi, jos laajentaa 24/7 koko vuodeksi, siinä pitäisi tietysti olla viikkojen määrä, eikä päivien eli 24/7/52 :D

    nyylän oli pakko korjata)

    VastaaPoista
  8. hmh. Ahaa, vai naislääkäri, no se saattaa selittää nuivan asenteen. Se on tasa-arvoa se.

    nimim. Tuu Sitten Takasin Kun Oksennat Verta

    VastaaPoista
  9. Nuivapa nuiva. Ihan yhtä nuiva oli edellinen mieslääkärikin, joka yritti ensin esiintyä minun "Sankarina", mutta kun ei hyvästä yrityksestä huolimatta kolme ensimmäistä sen määräämää lääkettä sopinut, käänsikin kelkkansa ja alkoi puhua siitä, että ehkä mua ei vaan voi hoitaa ja ehkä pitäis opiskelutkin unohtaa. Tampio.

    Sitä edellinen naislääkäri arveli, että ehkä en ole vain riittävän älykäs opiskelemaan yliopistosssa. Sepä vasta tampio olikin. Hirveästi tekee mieli kertoa tuollaisille ihmisille ylipäätään siitä kuoleman sumasta, mikä minunkin ympärillä on pyörinyt siitä lähtien kun täytin 15.

    Mutta täytyy muistaa kuitenkin, että vika on aina hoidettavassa ja ainakin asenteessa, jos ei homma etene. Vaikka se saisi hyviä arvosanoja yliopistolla ja opintoneuvojakin sanoo, että hyvinhän olet pärjännyt, se saattaa silti olla tyhmä. Vaikka kapasiteettia olisi mihin hyvänsä, kannattaa opiskelut unohtaa ja jäädä vaikkapa sairauseläkkeelle pysyvästi ja ehkä kutoa niinikoreja joulumyyjäisiin elantona. Ilmeisesti oikeasti kykenevät ja lahjakkaat ihmiset eivät sairastu ja jos sairastuvatkin, paranevat puolessa vuodessa takaisin huippusuorituksiin.

    Jos en olisi niin jalat maassa elävä realistinen ihminen, alkaisin epäillä itseäni joksikin järjestelmän kynsiin joutuneeksi häiriköksi, joka vaan kuvittelee itsestään liikoja ja näkee ja kuulee harhoja ja luulee kaikkien muiden olevan sitä vastaan ja vainoavan.

    Onneksi vaihtuu taas lääkäri vuoden vaihteessa, kun tämä nykyinen jää virkavapaalle. Ihan innolla odotan, mitä tämä uusi keksii sanoa omaksi parhaakseni.

    VastaaPoista
  10. Se on 10-30 vuotta niin ei tarvitse katella enää ihmisiä lääkäreinä. Jos hyvin menee. Tai huonosti. :P

    VastaaPoista
  11. Äh, johan sait tylyä kohtelua osaksesi. Kumma, että lääkäri kieltäytyi puhumasta lääkityksestäsi terapeuttisi kuullen, vaikka sinä itse olit halunnut puhua siitä molempien kanssa yhdessä. Yleisellä puolella ollaan vakuuttuneita siitä, että terapeutin on hyvä tietää potilaan lääkityksestä ja muutenkin kaikkien osapuolten aktiivisesta yhteistyöstä on pelkästään hyötyä potilaan toipumisen kannalta.

    YTHS saattaa olla jonkinlainen suojatyöpaikka joillekin lääkäreille, tai sitten siellä vain ei ole sellaista hoitokulttuuria kuin esimerkiksi julkisen MT:n puolella, jossa tosiaankin järjestetään säännöllisin väliajoin lääkärin, potilaan ja terapeutin yhteisiä hoitoneuvotteluja.

    Mielestäni sinä olet selviytynyt masennuksesi kanssa erinomaisesti hoitaessasi asioitasi järjestykseen. Turha siinä on lääkäreiden mussuttaa omatoimisuuden tai älykkyyden puutteista.

    Toivottavasti uusi lääkärisi on vähemmän masentunut ja jaksaa paneutua hieman innokkaammin hoitoosi kuin tämä nykyinen.

    VastaaPoista