Kirjainleikki

Kommentoi tähän postaukseen ja pyydä kirjainta, niin minä annan sinulle omasi. Kirjoita blogiisi 10 sanaa, jotka alkavat kyseisellä kirjaimella ja lisää mukaan selostus, mitä kyseinen sana sinulle merkitsee ja miksi

Tiina antoi minulle V:n.

Veneerinen. "Sinulla on veneeriset silmät.", sanoi joku minulle joskus. Ei tiennyt, mitä veneerinen on, kunhan yritti brassailla. No minäpä tiedän: se on sukupuolitauteihin liittyvää, vrt. veneeriset taudit eli sukupuolitaudit. Ei liity Venukseen mitenkään positiivisesti. Yritys hyvä kymmenen..

Valo. Aamuisin tarkistan aina valon värin: onko päivä harmaa, kultainen vai jäänsininen.. Valo liikuttaa minua monin tavoin, mutta silti asun melko hämärässä. Sydämeni on harras ja liikuttunut aamuvalossa. En voi sietää loisteputkien ja vanhojen energiansäästölamppujen valon sävyä, se on inhottavaa ja vihertävän keltaista. Menen myös levottomaksi kasvilamppujen violetista valosta: Annan kasvien mieluummin kuihtua talvella kuin kärsisin niiden tarvitsemista valoista.

Valehtelu. Olen siinä erittäin huono, kiemurtelen tuskaisena jo pienienkin hätävalheiden kanssa. Minua on helppo kusettaa, suhtaudun niin avoimesti ihmisiin. Olen kuitenkin laskeskellut, etten minä kuole mihinkään kusettamiseen lopunperin ja menettäisin enemmän, jos kyynistyisin tai alkaisin itsekin valehtelijaksi.

Vittu. Kirosana, jota välttelimme teini-ikäisenä. Korvasimme sen sanalla kyrpä. Se oli emansipaatiota. Näiltä ajoilta juontuu vanha viisaus: "Älä halvenna omaa sukupuolieläintäsi." (typo oli jo silloin olemassa).

Vakava. Olen aika totinen ihminen. Hauska tietysti myös, kuin käpy jäällä, mutta kovin kovin vakava. Otan kaiken vakavasti, mutta mikään ole minulle vakavaa. Se on elävä ristiriita, josta minä erityisesti pidän (itsessäni). Pystyn elämään pitkäveteisyyteni kanssa vain vankan huumorintajuni ansiosta.

Vihta/vasta. Se on vasta. Miksihän niitä ei enää käytetä? Kun olin pieni, meillä oli aika usein vastat saunassa. Ei ole enää, ei edes pakasteena jouluisin. Riippakoivun tuoksua voi kuvitella, kun pistää koivuesanssia löylyveteen. Sanotaan, että suomalaisten genetiikkakin eroaa niillä main, kuin murrerajakin piirtyy. Täällä on kaksi vanhaa kansaa: itäiset ja läntiset (ja saamelaiset, mutta that's not the point).

Viini. Ei ole minua varten. Olen kamalan huono sietämään kitkeriä tai karvaita makuja, siksi kahvi ja viini on minulla kidutusta, enkä pidä appelsiinimehustakaan. Jotkin kuohuviinit ja puolikuivat valkkarit menee, mutta punaviini on myrkkyä. Hienossa ravintolassa tilaan ruokajuomaksi vettä, vähemmän hienossa limsaa. Makuaisti kuulemma turtuu ja huononee vanhetessa, joten ehkä minullekin viini vielä joskus maistuu (siksi lapset eivät monesti tykkää tomaattiruuista, nekin ovat voimakkaanmakuisia). Vielä nyt makuaistini on siihen aivan liian tarkka ja valikoiva.

Vampyyri. Oli pelkojeni ykköskohde. Näin pikku talliaisena Dracula nousee haudastaan -elokuvan, mikä saattoi minut järkyttävään painajaisten kierteeseen vuosikausiksi. Pelkäsin niin paljon, että nukuin äidin ja isän vieressä varmaan kolmasluokkalaiseksi asti ja senkin jälkeen omassa sängyssä vain, jos yölamppu oli päällä. Parikymppisenä selvisin traumasta siinä määrin, ettei minun tarvinnut enää vetää peittoa pakonomaisesti kaulaan asti joka yö, ja nykyään nukun jo pimeässä ilman valoja, enkä pelkää. Tästä on kuitenkin vielä jäänteenä, että erityisen ahdistavien painajaisien jälkeen pidän valon päällä koko yön suojelemassa.

Vuohikas. Kummallinen jalkine satukirjoista. Mietin pitkään ja hartaasti, millainen on vuohiin liittyvä asia, joka laitetaan jalkoihin, mutta se jäi aina hieman hämäräksi. Nykyään tiedän kyseessä olleen nahkajalkineen, jota käyttivät hienommat ja varakkaammat naiset. Tuhkimon kenkä oli alkuperäisessä kansansadussa vuohikas.

Verikoe. Kivulle arkana taistelin ankarasti kaikenlaisia piikkejä vastaan lapsena raivokkaasti. Muistan kuinka joskus minua oli pitelemässä neljä tätiä, kun olin neljä- tai viisivuotias ja joku halusi rokottaa neuvolassa. Hemoglobiinia minusta ei saanut mitattua yhden huijauksen ("Ei se satu.") jälkeen koko ala-asteaikana, ja hammaslääkäristäkin karkasin metsään: isä yritti estää minua avaamasta auton ovea, mutta iskin hampaani sen käteen ja purin niin kovaa, että ote heltisi ja sain oven auki. Sen jälkeen pikku-Annikkia ei näkynyt moneen tuntiin: välttelin teitä ja piileskelin metsässä. Menin kotiin vasta illalla. Kunnollisen piikkikoulutuksen sain vasta vaihtoonlähdössä, kun omasta aloitteesta (ja järkisyillä perustellen) alistuin n. kymmenelle eri rokotukselle. Elämäni ensimmäinen verikoe otettiin japanilaisessa sairaalassa, jossa kukaan ei ymmärtänyt englantia ja vastustelu oli suhteellisen turhaa: siihen vaan käsi pöydälle ja vieras itämainen sairaanhoitaja tökkäsi piikin kyynärtaipeeseen. Jälkeenpäin huimasi ja voin pahoin, pinnistelin sanavarastostani "Kimochi ga waruin desu" ja pääsin sängylle orpona makaamaan. Piikkikammoni on sen jälkeen vähentynyt siedettävälle tasolle.