Annikin

Yötöiden jälkeen aamu on aina liian kirkas ja samalla valju. Aurinko on sokaiseva ja matalalla. Kotona laitan aamupalaa, mutta sammahtelen istualleni, sokerinen tee haalenee kupissa. Valoisassa on mukava mennä nukkumaan, uni on pinnallista ja katkeilee, eikä juuri ravitse. Iltapäivällä herätessä särkee usein päätä. Vegetatiivinen olotila jatkuu seuraavaana uneen asti, mutta sitten kun herään uuteen päivään, on kaikki taas hyvin ja normaalisti. Niin pitkään kuitenkin kuin tämä välitila jatkuu, tunnit kuluvat hitaasti löyhinä kierteinä ja ajatukset vieläkin hitaammin pinnan alla tarttumatta mihinkään. Päivä on kuin pitkä riippusilta sumussa, roikkuu painavuudessaan vakaana tyhjän päällä, eikä alkua tai loppua näy.