Annikin

Hillary Clintonista kertovassa dokumentissa ei ole kovin kiinnostavaa seurata raskasta vaalikampanjaa, vaan nuoruutta 70-luvulla, ja miten hän puski läpi Wellesleyn tyttöcollegesta Yaleen ja asianajajaksi. Dokumentissa puututaan toistuvana teemana ulkonäköön naista määrittävänä tekijänä; hiuksia, vaatteita, silmälaseja ja kenkiä ruoditaan 24- vuotiaasta 72-vuotiaaksi asti ja aina vain. Hämmästyttävän vähän jää tilaa Hillaryn ajatuksille uraauurtavana nuorena naisena, nuorena äitinä ja kasvavana yhteiskunnallisena vaikuttajana. Vanhoissa valokuvissa on silmiinpistävän sielukas nainen. Vanhoissa filmipätkissä taas saa seurata ummehtuneinta haastattelurutiniia, joka ei ole 50 vuodessa muuttunut: "tällä tavalla olet viallinen, miten puolustelisit tätä viallisuuttasi, sillä eihän sille perusteluja ole.". Tahtoisin tietää, mitä ajatuksia tuolla jossakin on, mitä amerikkalainen tapa voimalla estää. Kysymykset ovat betonimuuri, eivät ikkuna minnekään.