torstai 5. syyskuuta 2019

Ei tietysti ollut hauskaa sairastua kesken alppivaelluksen. Ehdin raahautua puolikuntoisena kolme päivää ja yhteensä 2300 m nousua ennen kuin alkoi lämpöily ja tyhmällekin selvisi, että nyt riittää ja matkustin laukkujen kanssa loppumatkan.

Mutta ennen luovuttamista oli Hochkönig valtavana siniharmaana siluettina niin lähellä, että oli kuin siihen olisi voinut kurkottaa ja koskea kädellä. Korkealla ilmaperspektiivi vähenee ja vuoret näyttivät kirkkaalta pahvikulissilta ja metsäisemmät rinteet niin kovin vihreiltä. Puroissa vesi oli kirkasta ja mineraaleista vaaleansinistä, vaikka kuivan kesän jälkeen osa koskista oli kuivahtanut. Murmeleita juoksi nurmella, ne kiljuivat ihmisiä nähdessään. Vaikka nousu oli raskasta, aina taaksepäin katsoessa alla levisi avaruus, joka virkisti mieltä enemmän kuin nousu rasitti kehoa. Laaksojonoja, vihreitä vuoria silmänkantamattomiin. Kyliä ylhäältä ei nähnyt lainkaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti