perjantai 26. heinäkuuta 2019

Viimein helteet olivat liikaa vanhan terveyskeskuksen ilmastoinnille ja istuin tahmeassa hiessä pöytäni ääressä nauttimassa viimeisestä työpäivästä. Tilasin pitsaa ja yritin ottaa rennosti, mutta jotenkin tahmeaksi koko lähtö jäi. Pakkasin Ikean kassiin paperit, pienen mustan kissan, ketun, kahdet puukengät ja leppäkerttunastat. Pois päin ajaessa uloshengitys kävi kevyemmäksi.

Nyt katson Poirotia tv:stä, ja minulla on ikävä Poirotia - ajalta jolloin sitä typerää kuolema-jaksoa ei vielä ollut ja uusia elokuvia pullahti tasaisesti Satien pianokappaleiden tahdissa. Luin uutisista, että David Suchetillakin on ikävä Poirotia. Tällaista jatkuvaa loppumista. Miten sitä voi jaksaa?

2 kommenttia:

  1. Anonyymi7/29/2019

    annikki

    erkyl puaroo on vienyt sydämeni. paksulla ranskalaiskorostuksella varustettu sipsuttelija sopii olemukseltaan ihanasti peribrittiläisiin ennakkoluuloihin kanaalin takaisten kansojen epäilyttävästä laadusta.

    tykkään poiroteista enemmän huolellisina tv-sovituksina kuin ummehtuneina ja jaarittelevina romaaneina. no, molemmissa tapauksissa joku pistetään aina päiviltä ihan siinä viiksikarvojen alla.

    meri

    VastaaPoista
  2. ostin täydellisen dvd-boksin erkyliä, kauankohan se kestää - 25 vuotta tarinoita

    VastaaPoista