Annikin

Viikon päästä tähän aikaan vyökoe on taas ohi. Se on toiseksi viimeinen, mitä voi suorittaa. 17 vuotta sitten tämä tatamiharrastus alkoi ja vuosien aikana harvempien ja tiiviimpien jaksojen vuorotellessa se on jäänyt pysyväksi ja rikkaaksi osaksi elämää. Huomaamatta ihan pikkuhiljaa parin viime vuoden aikana seuraava vaihe harjoittelussa ja oppimisessa on alkanut. Sitä on vaikea kuvailla ja se vaikuttaa enemmän taikuudelta, mutta ehkä tiedepohjalta kuvaisin sitä laaja-alaisiksi hermoverkoiksi ja niiden toiminnaksi.

Opiskellessa aivojen toimintaa vuosia sitten herätti lähinnä lievää mielenkiintoa, miten kuvantamisilla on todettu, kuinka taitoluistelijoiden motorinen korteksi leviää laajemmalle kuin yleensä, viereisten aivoalueiden päälle. Nyt taas se, miltä se tuntuu, kun ylittää jonkun aiemman ja hermoverkot muuttuvat pysyvästi - ei ankeasti romahtaen kuin aivokatastrofeissa, vaan kasvaen ja laajeten nopeasti, on outoa ja vierasta, jännittävää. Käsieni läpi pystyn aistimaan harjoitusparini liikkeen ja suunnan ja suhteeni häneen aina vain kokonaisvaltaisemmin. Kun ihan alussa syntyi ratkaisemattomia ongelmatilanteita jo puristavasta otteesta omassa ranteessa, nykyään ranne ei merkitse mitään, vaan aistin sen kautta toisen kyynärpään, olkapään, hartian, painopisteen, ovatko polvet jäykät vai ei, voimien suuntia, monia asioita, kokonaisuuden. Myöhemmin tämä tulee johtamaan vapauteen liikkeessä, mutta vielä se on vain aistimisen laajenemista.

Aiemmin vitsailin itselleni siitä, että jos tekee mieli lopettaa harrastaminen, niin ainahan voi lopettaa myöhemmin. Tässä harrastamisen aavikolla harhailtuani olen päässyt tai kompastunut sen rajan yli, että nythän tämä käy vasta mielenkiintoiseksi ja kaikki ne taidot ja asiat, joita ei osannut oikein kuvitellakaan peruskurssilla, ovat olemassa ja on vain rajaton maailma: kotimetsästä merenrantaan, meren yli uuteen paikkaan, isomman meren rantaan, uudelle mantereelle ja nyt irtoaa pienen planeetan gravitaatiosta kohti aurinkokuntaa, ja galakseihin sen jälkeen. Siltä se minusta tuntuu. Ja kaikki ne pitkät tuttavuudet ja ystävyydet, jotka jotenkin muokkaantuvat vuosien ystävällisessä fyysisessä kontaktissa niin välittömiksi ja rauhallisiksi, että tällaisena varautuneena introverttinä olen sieltä paikkani löytänyt.

Sensei puhuu aina siitä, miten aikido muuttaa maailmaa, maailmankuvaa ja vaikka hän nyt on välillä omalaatuinen, niin totta se on. Budolaji, jossa ei kamppailla, eikä taistella, eikä satuteta, luo sellaisen harjoitteluympäristön, jossa on aina turvallista. Hyökkäykset voivat olla nopeita ja energisiä, mutta paha tahto puuttuu. Vuosien aikana syntyy perustavanlaatuinen luottamus ihmisten välillä, kipua ei tarvitse pelätä, vaikka joskus joku vääntäisi rannetta ruttuun. Pelko kapeuttaa ja jäykistää ihmistä, luottamus vapauttaa. Kehittymiselle on aikaa, jos vain haluaa kehittyä. On mahdollista alkaa tuntea tarkemmin ja nähdä, miten pelkkä tiedostaminen ja oman olotilan aistiminen vaikuttaa tekniikkaan ja harjoituspariin. Sellainen sisäinen rauha ei voi olla vaikuttamatta kaikkeen, kun vain on aikaa huomata se. Minulla on kasvuvaihe, ja raivaan sille nyt aikaa ja tilaa.