Annikin

Illat tässä talossa ovat lempeitä. Kuumien päivien jälkeen järven pinta on tyyni ja autereinen; kaupungin, valojen kuvat sen pinnassa hajoavat akvarellivarjoiksi. Pinnan alla on toinen utuisempi kaupunki, joka pitäisi muistaa jostakin kauempaa menneisyydestä. Vaikka eihän sellaista kaupunkia ole, on vain oikeita kivikaupunkeja, vähän lasia siellä täällä. Unia vain rakennusten raoissa.

Kolme vuotta kovaa muutosta ja jatkuvaa painetta, ja voin ihan hyvin. Siirtymäaika asuntovelan ja rahastosäästämisen todellisuuteen on ohi. Tietysti olo on kuin maansiirtokoneen alle jääneellä, mutta sisäisesti ehjä taas. Jos elämä olisi mahdollista järjestää miten vain ikinä voi kuvitella - miksei koskaan kuvittele mitään?
Lakkasin vuosia sitten kärsimästä, ja silloin tuntui pitkään siltä, ettei mitään synny tilalle. On vain ikuisesti kestävä hengitysten välinen tyhjä hetki. Ja nyt vedän henkeä jälleen, ilmassa on pihlajankukkien mantelista tuoksua, niin kuin aina alkukesästä.  Minne minun pitikään olla menossa. Maailman ääriin? Silloin 13 vuotta sitten.