maanantai 24. elokuuta 2015

Lääkäriys syö minusta koko ajan suurempia osia. Välillä mietin, ettei minua ole enää olemassakaan tämän kaikennielevän profession alla. Maailma kutistuu tulitikkurasian kokoiseksi, eikä ehkä enää koskaan laajene. Meidän ja muiden ihmisten välissä on tämä mykkä hiljaisuus, jota ei voi millään täyttää.

Elokuun auringon polttaessa keskipäivällä ei huomaa hikoileeko kuumeesta vai kuumasta kultaisesta valosta. Taivas kohoaa korkealle täydellisen sinisenä, ja hetkeen mikään ei muutu. Ilta pimenee kuitenkin jo varhain, ja varjoissa lymyää talven kylmää.

Unessa ruskealla pellolla seisoo sotaa odottaen maailmanpyörä. Toisaalla ihmisiä uhratessa kysyn huolissani, tarvitseeko joku anestesiaa ennen silpomista. Tokihan edes morfiinia ennen kuin jalat ja kädet lyödään irti.

3 kommenttia:

  1. Jotenkin "jännä", mutta kaunis bloggaus. Tätä lukee kuin runoa, mutta törmää todellisuuteen.

    VastaaPoista
  2. Annikki8/26/2015

    Jännä, miten voi törmätä todellisuuteen, vaikka tarina päättyy uneen. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on yleensä vaikeuksia erottaa valvetilaa unesta. Usein ne kumoavat toisensa. Tavallisesti näen painajaisia, joihin herään. Joskus näen unta ja herään - toiseen uneen. Tänä aamuna heräsin lusikan kilinään. Arvasin, että on aamukahvin aika. Uppouduin muki kädessä kuuntelemaan tunniksi Schnittkeä, liikahtelin lattialla sen tahdissa, katsoin ikkunasta. Kaksi punarintaa hyppelehti viluissaan terassin katon alla, pelästyin. Eikö niiden pitäisi olla jo muualla, Näänkö taas unta vaan...

      Poista