sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Kotiin ajaessa taivaanrannan mustien kuusten takaa pilkotti palavan punaisena hehkuva kuu. Silloin lehdet olivat vielä vihreät, vaikka illat olivat jo pimeitä ja kylmiä. Outo liekehtivän värinen kuu muistuttaa minua siitä, miten paljon pidän avaruudesta ja sen harvaan sirotelluista kappaleista, ja miten elävä olen tässä maailmankaikkeudessa.

Viikkojen ajan elämä on käsittämätöntä hyörinää: kokouksia, kesäyön unelmaa naamiaisasuissa keskellä syksyä, pupuna esiintymistä, messuja, luentoja, buffeteja, lasikaupalla ilmaista viiniä ja jäätelöitä. 80 tuntia ylimääräistä vapaavalintaista hauskanpitoa sairaalalla, ja vielä 120 tuntia samanlaista luvassa.

Nyt olen toisessa kaupungissa, toisessa asunnossa, ja lehdet kellastuvat hitaasti. Ruskan kirjavoimat mäet kumpuilevat kauniina vastarannalla. Kahden kaupungin väliä kulkeminen on sellaista, ettei tunne olevansa kotona kummassakaan. Kauan aikaa sitten tiskatut astiat näyttävät kotiin palatessa hylätyiltä, ja väliaikainen asunto taas aina yhtä vieraalta. Posti on yleensä väärässä kaupungissa, ja laskut usein myöhässä. En kuitenkaan ole pahoillani, että alkanut lukuvuosi on viimeinen. On jotenkin tyydyttävää, että loppu ja alku ovat taas pian edessä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti