sellaiset kesät

Lapsena minulla ei ollut perhoshaavia. Sen sijaan ukin autotallissa riippui puukahvainen kalahaavi, jossa oli nailonista verkko ja siinä päänkokoiset reiät, ja sillä me sitten pyydystimme kaali- ja sitruunaperhosia ojan pohjalta. Hyvin nopeasti joutui oppimaan, ettei perhosen siivet kestä koskemista, vaan ne muuttuvat suhruksi sormiin ja ryvettyvät vähästäkin. Olen jo unohtanut järkytyksen, kun hypistelty perhonen ei noussutkaan enää ilmaan ja ryömi maata pitkin repaleet perässään. Emme silti malttaneet olla huitomatta niitä kalahaavilla.

Hillopurkissa minulla oli etanoita lemmikkinä. Nekin kuolivat nopeasti, vaikka kuinka isä löi ilmareikiä purkin kanteen puukolla ja minä laitoin niille tuoreita lehtiä joka päivä. Kaikista parasta oli, kun yksi etana teki pikku etanan, joka söi terhakkaasti lehtiä. Mutta surkeinta oli myös, että äiti-etana ja pikku etana löytyivät kuolleena jo parin päivän päästä. Piharatamon lehdestä käärin niille arkut ja hautasin hiekkaan.

Hinguin kukkien perään, mutta eihän täällä kasva kuin saunioita, päivänkakkaroita, apiloita, harakan(ei edes kissan!)kelloja, niittyleinikkejä, metsäkurjenpolvia ja koiranputkea. Niistä poimittuihin kimppuihin kyllästyi hetkessä, joten poimin mummon penkistä kaikki tulppaanit eräänä keväänä. Siitä on ehkä ollut melkoinen poru, koska en vieläkään oikein miellä edes omia kukkapenkkejä sellaisiksi, että niistä voisi poimia leikkokukkia. Voikukista sai ikuiset pyörylät teepaitaan, ja sormia oli parempi olla nuolematta niitä poimiessa. Sen kerran kun varhaisena kesänä löysin orapihlajan alta hämärästä lemmikkejä, menin kyykkyyn ja työnsin nenäni niihin kiinni. Tyhjällä tontilla kasvaneessa metsässä kasvoi ketunleipiä ja metsätähtiä. Metsätähti oli muodoltaan minusta täydellisin pieni kukka: symmetriset tummanvihreät lehdet ja suora varsi, jonka päässä oli sievimmät pienimmät valkoisimmat terälehdet. Kaiken kruunasi juuri sopivien varsien päässä kimmeltävät heteet, kuin helmenmurut neulan päässä. Joulutähti taas oli suuri ja ruma, vaikka sillä oli kaikki tähtien mahdollisuudet olla soma.

Kun aurinko paistoi oikein kuumasti, se pehmensi asvaltista pikipaikat ja niissä mustissa kumiuomissa oli mukava läpsytellä jalkapohjia. Jos aurinko ei paistanut, menimme rinkiin ja aloitimme aurinkotanssin, joka oli sadetanssille vastakkainen. Tanssiin kuului paljon tomeraa tömistelyä ja hyppelyä sekä käsien ojentelua pilviä kohti. Tanssi toimi ihmeen monesti. Polkupyörällä ei saanut sateenkaaria kiinni.