hunters and non-hunters
2 tuntia sitten
lauantai 8. toukokuuta 2010
tämä
En tiedä, mihin pyrin, mutta kuuntelen harjoituksissa liikettä intensiivisesti. Kuuntelen sitä, yritän tuntea tarkasti ja tarkemmin. En tiedä, mitä minun pitäisi tuntea tai ymmärtää, mutta seulon kaikkea, mihin tarkkaavaisuus suinkin yltää. Ilma, se pidättyy, keskivartalo puristuu kasaan, ei aukea. Nyt tämä jatkumo, jonka tunnen, loppuu kyynärpäähän, nyt olkapäähän. Tämä ihminen ei tahdo, että häneen kosketaan. Tämä ihminen taas ei tahdo koskea muihin. Ranka kiertyy. Sydän sykkii kovasti, lyö rintakehää. Seison, ja jalkapohjat painuvat tatamiin. Sydän sykkii. Muuta en tunne.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tuo toi mieleen sellaisen harjoituksen, jossa seistään paikoillaan ja kierrytään kehon pystyakselin ympäri eestaas. Kädet lennähtelevät rentoina riippapainoina liikkeen mukana puolelta toiselle.
VastaaPoistaMutta onpas erikoista ettei noin tarkasti kehonsa rajoja ja tuntemista jäsentävä ihminen toivo kosketusta. Vaiko kenties tämä ja tämä viittasikin vaihtuviin treenipareihin eikä itseen, ja liikkeen kuuntelu vuorovaikutukseen eikä omaan kehoon.
Jokatapauksessa ihan hieno kuvaelma.
Se onkin hyvä harjoitus. Näin vuosien jälkeen on alkanut tuntua, että siinä on jokin sisältökin. Ja olen kaivannut sitä nyt täällä uudessa kaupungissa yllättäin, kun täällä ei sitä tehdä.
VastaaPoistamutta rangan kiertyminen on yhdestä alasviennistä, ja jalkojen painuminen tatamiin kahvakuulalämmittelystä, joka on niin salakavalan raskasta, että hengästymisen sijaan siinä alkaa vain sydän hakata ja jatkaa hakkaamista pitkään jo liikkeen loputtua. (menee varmaan ihan pilalle selittämisestä.)
niin, kyllä ne on treenipareja nuo "tämät", ja tavallaan sekin on oman kehon kautta kuuntelemista. Samalla tavalla voi aistia miekan kärjellä, tai niillä kehon osilla, jotka koskevat hevoseen istunnassa. Ei sillä, että olisin ratsastunut paljoakaan, mutta kontakti on hyvin samantapainen, kuunteleva.
Harjoittelu on ollut sellaista tervanjuontia muutaman vuoden, että on ihan ihmeellistä, miten mielenkiintoista se yhtäkkiä onkin, kun se jokin vastaanhankaava, ikuinen kireys on hellittänyt. Ajattelin, ettei mikään entinen palaa, mutta tämä minun tapani olla ja liikkua palaa kuitenkin, ja vielä selvempänä. Ikään kuin olisi kompastellut pimeän metsän läpi auringon valoon. (Voi, mikä kalmo sieltä kompuroikaan esiin.)