Blogi on tainnut odottaa nyt uutta nimeä jo kaksi kuukautta, mutta suurta ilmestystä ei ole tapahtunut. Kai pitää odottaa vielä pidempään. Blogi myös täytti neljä vuotta tuossa pari viikkoa sitten, enkä edes muistanut. Kaikessa on tyhjillään seisovan asemahallin tuntua. Kuulutuskaiuttimista kuuluu vain vaimeaa kohinaa.
Maaliskuu on säissään oikullinen ja sulattaa lumia ja jäätää ne kohta uudestaan lasimaiseksi murskaksi. Iltapäivät alkavat olla pitkiä ja valoisia. Tänään puhalteli lämmin tuuli, ja hetken päästä myrskysi ja juuri ennen hämärää satoi hiljaa pennin kokoisia lumihiutaleita.
Lapsuus on kokonaisen meren tai autiomaan takana, ja jossain siellä on piste, jossa päätin valita yksinäisyyden. Tai ehkä vain ajauduin siihen - kävelin kuin metsään, enkä tullut takaisin. Me metsissä kasvaneet olemme henkien tapaisia: on jokin ajaton ominaisuus, mutta ei menneisyyttä, eikä tulevaisuutta ollenkaan. Jotkin kuoriosat kasvavat normaalisti, mutta sisin jää syvälle sammaleisiin ja tavoittamattomiin.
Ajassa ennen kuin uusi kulttuuri hävitti vähitellen uhrilehdot ja kupit ja vanhat nimet ihminen saattoi joutua metsänpeittoon. Metsä lumosi siellä liikkujan, eikä hän löytänyt enää kotiin. Metsänpeitto on alinen maailma, jossa kaikki on nurin: joet ja purot virtaavat ylämäkeen, puut kasvavat alaspäin ja aurinko kulkee lännestä itään. Kukaan ei näe metsänpeittoon joutunutta, vaan kiven tai kannon.
Olen taas vilustunut ja sormikkaista ovat kuluneet peukalot auki. Olin niin väsynyt, että nukahdin sohvalle ja sitten sänkyyn kolmeksi tunniksi illalla, ja näin unta pimenevistä huoneista. Katosta kannattelivat puiset pylväät, ja huone jatkui esteettä suoraan ulkoilmaan aukiolle, joka lojui kiveen hakattuna syvällä maassa. Kaukana näkyi vieraan kaupungin kupolikattoja ja horisontissa illan sinistä. Tanssin vanhan miehen kanssa valssia tyhjässä salissa, ympäri ja ympäri ja huone pimeni, eikä valoja ollut.
- Kuitenkin nukuin kaikki valot päällä ikkunat loistaen unilähetystä satamaan päin, kuin isossa tv-ruudussa. Herätessä vedin verhon alas ja sammutin valot. Nyt valvon pimeässä ja se on jotenkin nurinkurista.
Interrail nro 3
3 tuntia sitten
Ookko lukenu "Ennen päivänlaskua ei voi" ? Tuli mieleen vaan noista sun metsänpeittojutuista. Oli iha luettava.
VastaaPoistaJuu, tulihan se luettua silloin aikoinaan. Homoeroottinen ja miltei pedofiilinen suhde lapsipeikkoon oli kyllä ainakin erilaista. Pitäisi lukea se ehkä uudestaan, niin tietäisin, pidänkö siitä vai en.
VastaaPoistaMuuten tykkään kyllä enemmän Krohnista kuin Sinisalosta, Sinisalossa on ehkä vähän jotain kikkailevaa. Metsänpeitosta on muuten Krohnkin kirjoittanut, mutta sitä en ole lukenut.
Luepas sinä Murakamilta Suuri lammasseikkailu, voisi olla vähän erilainen ja hauska sekä kammottava. (Jos Lammas lukisi, niin se olisi sille ihan nappilahja nimensä puolesta.)
Hassu tuo metsävertaus, Dahmerin lopussa oli samanlainen ja minusta se oli siinäkin hiukan omituinen. Siis että, jos minun pitäisi keksiä vertauskuva yksinäisyyden valitsemiselle, tai ihmisistä pois kääntymiselle, metsään meneminen ei tulisi mieleeni ensimmäisenä, jos lainkaan. Minulle kaupungit symboloivat yksinäisyyttä paljon enemmän.
VastaaPoistaOletko kotoisin metsäiseltä seudulta vai kaupungin kasvatteja?
Uh hyh, kyllä tuo sinisalon peikko taisi olla lähempänä näitä mielenmaisemia kuin sadistinen psykopaattimurhu. Artikkelista ei ilmennyt se, mitä se metsään meneminen elokuvassa kuvasi.
VastaaPoistaSuurehkosta maalaiskunnasta olen kotoisin, sen kylältä ennemmin kuin maaseudulta. Serkkujen kanssa leikittiin metsissä paljon ja kiipeiltiin rantakallioilla. Pohjois-Savon maisemia hallitsee mänty- ja kuusimetsät, harjut, lammet ja järvet. Asutusta on siellä täällä puiden lomassa, kun Puijon tornista katsoo. Kaikki savolaiset ovat metsistä kotoisin.
Kaupungeista minulle tulee mieleen muurahais- ja mehiläispesät, ei mikään urbaani yksinäisyys. Silloinkin, kun kuvaan kaupunkeja, kuvaan niitä kuin perinteistä luontoa: talot kasvavat maasta ja niillä on kellarijuuria, tai ne näyttävät tateilta ja nostokurjet metallieläimiltä. Metsä ei ole siinä mielessä sen kummallisempi tai erillisempi asia kuin tuo kymppikioskikaan.
Tiedän täsmälleen, mitä tarkoitan, kun sanon menneeni metsään, enkä koskaan tullut pois. Se on niin selvää minulle. Eristyminen on niin ehdoton ero muista ihmisistä ja kääntyminen sisäänpäin. Kun maailmassa ei ole muita ihmisiä, ei niitä ole edes taustakuvassa. Kaupungeissa ei kasva susilapsia.
Tarkoitukseni ei ollut vihjata sinulla olevan Dahmerin kanssa muuta yhteistä kuin tämä vertauskuvallinen ihmisistä pois kääntyminen, sillä sitä se metsään meneminen elokuvassakin ilmensi. Tarkoitukseni ei myöskään ollut vihjata tuon vertauskuvan, sinunkin valitsemasi, olevan jotenkin huono, etenkään huonompi kuin omani. Tarkoitukseni oli vain todeta tämä hassu ero siinä, millaisen symboliikan mielemme valitsisivat. Mitään paremmuuksiahan ei sellaisten välillä ole edes mielekästä mittailla.
VastaaPoistaMinulle ne ovat nimenomaan talot, joissa se kaupunkien yksinäisyys kiteytyy. Se on kuitenkin erilaista yksinäisyyttä kuin tämä sinun metsävertauksella hakemasi, joka oli omaehtoista: kaupunkien yksinäisyys on omasta tahdosta riippumatonta eristyksiinjäämistä. Talot ovat bukkereita, joiden sisiin elämä suojautuu, enkä minä pääse kosketukseen sen kanssa, vaan minuun kohdistavat kylmän, kuolleen katseensa vain sähkövalojen silmät.
No mutta, sehän on ihan yleistä nuorilla (joudun kohta luopumaan muuten nuoresta) runollisilla naisilla, että on puita ja vettä ja tunteiden metsiä ja lehvästöjä ja lintuja ja siemeniä ja juuria ja silmuja ja näiden välisiä vaikutuksia ja virtoja ja kosketuksia [feat. pimpelipom]. Ei voi olla yllätyksellistä. En usko. :)
VastaaPoistaOlipas sinulla surullinen metafora. Avaruudesta käsin kaupunkien valot ovat kuin tähtiä nekin.
Suvussani on esiäiti - jonkinlainen iso-isotäti, joka osasi noitua ihmisiä metsänpeittoon. Niin Savonrannalla ainakin sanottiin. Yksinäinen mummo mökissä metsän laidassa, ja väki sanoi että sillä on nahkainen taikapussi, jolla se tekee loitsujaan. Sanottiin kuulemma, että se "lukitsi metsän", eikä sieltä silloin löydetty hakamaalle laskettua karjaakaan. Saati ihmisiä.
VastaaPoistaLisäksi sen sanottiin pitävän käärmeitä lemmikkeinään, ja ne tulivat, kun nimeltä kutsuttiin. Äidin tätikö se oli, joka sanoi viimeisen niistä käärmeistä tappaneensa. Esiäidin nimi oli myös Kaisa, ja paholaista se oli kuulemma lopun ikäänsä pelännyt - että tulee vielä hakemaan.
Kuulin tästä viime kesänä, kun äiti oli käynyt sukukokouksessa ja siellä oli muisteltu. Jokseenkin hurjaa, toisaalta mielenkiintoista ja toisaalta kummaa. Harmi, että tässä on sukupolvia välissä, niin ei voi käydä Kaisaa itse kuulustelemassa, että mitä se oikein meinasi.
Sekin piti kysyä, että oletko lukenut kirjan "Suojaan metsän siimekseen"? Siinä Jean Hegland kuvaa juuri eristäytymistä tai oikeammin eriytymistä muista ihmisistä sivilisaation romahtaessa, selviytymisen pakkoa, uuden oppimista ja elämänpiirin pakollista kapenemista, tottumista hitaampaan sydämenlyöntiin ja vaistoeläimen heräämistä. Ehkä siinä on jopa jollain tavalla kyse samasta, siitä että käännytään sisäänpäin ja keskitytään pysymään hetken aikaa vain itse hengissä.
VastaaPoistaMinä olen sukua selvännäkijä Aino Kassiselle, mutta ei se ole niin hienoa kuin metsänoita, joka pelkäsi saatanaa. Ehkä kaisoja ei voi montaa syntyäkään samalle vuosisadalle.
VastaaPoistaMinut on niin kyllästetty sukutarinoilla, että ihan äskettäin minusta on alkanut tuntua siltä, että tahdon olla minä, enkä mikään ensisijainen astia perimätiedolle. Siellä julmistelee edelleen niin vahvoja ja tuimia naisia, että seuraavat polvet suorastaan kutistuvat mahtavien isomummujen alla. Sukutarinaan liittyy muutenkin rappion ja hajaantumisen tunnelma, kun valtava sukutila on aikanaan pilkottu osiin ja se on levinnyt maailman tuuliin. Vain muruset on jäljellä.
Olen kyllä lukenut, siitä otsikkokin. :) Se oli apokalyptiseksi kirjaksi hyvin pieni ja vaatimaton. Hyvä tarina.