Unessa juoksen nelin raajoin pitkin sammaleista kalliota. En ole varma, olenko ihminen vai eläin. Kallio on kämmenien alla lämmin ja karhea.
Luen nyt paljon Leena Krohnia, enkä riitele kertojanäänen kanssa. Olemme rauhassa, nämä kirjat ja minä. Oofirin kullassa on samanvärinen kansi kuin tyynyliinani. Lasken sen joka ilta sängyn vieressä kasvavan pienen kirjakeon päälle. Nukkumaan meneminen on vähän vaikeaa: lykkään sitä kaksi, kolmekin tuntia sen jälkeen, kun olen jo väsynyt. En kai tahdo, että huominen tulee. Huomisia on niin paljon, ja ne tulevat vääjäämättä. Eilisen huominen ei alkanut tavallisesti, vaan heräsin jotenkin irtonaisena. Ankkuroin itseni ohuella siimalla tähän johonkin siivoamalla ja pesemällä pyykkiä. Ehkä jo seuraavana huomisena napsahdan tästä epäajasta takaisin oikeaan aikaan, joka taitaa olla maaliskuun ensimmäisiä päiviä.
Maaliskuu on pudottanut lumet puista ja puhaltanut lauhaa ensimmäistä kertaa. Vettynyt lumi imeytyy kuin sieni kiinni laakeille pinnoille. Hetkessä ohuet akryylihansikkaat kastuvat ja kädet kohmettuvat. Pian on syntymäpäiväni.
Jouduin luopumaan viisaudenhampaistani. Olen purrut taiteltua harsokangasta toisiaan tuijottavien ammottavien verikuilujen välissä, ja ajatellut siellä pohjalla hyytymän alla irvistelevää leukaluuta. Sanotaan, että kaikille lapsille ei kehity enää edes viisaudenhampaiden ituja, ja että koko jääkautinen lisähampaisto katoaa ennen pitkää. Voi onnenpäiviä. Minä vanhan hampaan ajan ihminen saan varoa nyt oikeaa poskea ja sen kuvottavan pehmeitä ikeniä nukkuessa. Juuri syntymäpäiväksi poistetaan myös vasemman puolen vanhat hampaat. Vajaaturpainen maaliskuu, on tämä.
Kreationisti Toni Torppa ja Venäjä-apologian jalo taito
12 tuntia sitten
Haluan ajatella kyenneeni vaikuttamaan uniisi, saamaan alitajuntasi näkemään itsesi eläinihmisenä mainitsematta sanaa eläin!
VastaaPoistaMullehan ei ole syntynyt niitä viisaudenhampaan ituja kuin toiselle puolelle leukaa. Eikä nekään kaksi ole puhjenneet, toistaiseksi. Mutta jos ne joskus puhkeaa, niin helpottaa tietää, ettei niiden poistoa tarvi ainakaan tehdä kuin toiselle puolen päätä.
VastaaPoistaMäkin usein näen unia, joissa juoksen neljällä raajalla. Epäilen sen olevan peruja niiltä ajoilta kun oltiin kaikki vielä apinoita, tai jotain. :)
Jani,
VastaaPoistariippuu tietysti milloin olet pyrkinyt lähettämään vaikutteita, koska tämä uni on nähty ehkä viikonloppuna tai vähän aikaisemmin. Kronologia ei näissä kirjoituksissa mene enää ihan yks yhteen.
Tiina,
haa, olet siis melkein uudempaa ihmistyyppiä, välikauden malli :)
tämä on niin draagista, koska minä niin pelkään hammaslääkäriä. se pelkkä hajukin alkaa aina pelko-oksettamaan. olisi riittänyt kyllä vähän vähemmänkin poistettavia hampaita. sit tuolla olisi yksi puhkeamaton kulmahammas jossain. toivottavasti ei koskaan puhkeakaan. se sen pari puhkesi lukioikäisenä kuin vampyyrinhammas muiden hampaiden päälle.
en ole tainnut nähdä neliraajaunia aiemmin. en kyllä tukenut rystysiin niin kuin noi apinat, se oli ehkä sellaista sudenjuoksua tai kissan-.
Mutta eihän huominen koskaan koita, aina on vain tämä hetki.
VastaaPoistaKrohn on yksi suosikkeja, joskin olen lukenut vain Pereat Munduksen. Sangen eriskummallinen romaani se.
Ah, no niin. Mutta minä olen ansassa tässä nykyhetkessä, jossa en osaa olla ja josta en osaa irrota edes unen ajaksi. Ja silti ratkaisu olisi nimenomaan mennä nukkumaan ja herätä ja olla.
VastaaPoistaKrohn puhuu minulle ymmärrettävää kieltä, se omituisuus resonoi minun omituisuuteni kanssa. Minun sisäinen lukija riitelee aika paljon kirjojen kanssa ja tuhahtelee ja vääntelee kaiken nurin, niin että luulen jo, että minussa on jokin vika. Mutta ei se niin ole: kun vain sattuu oikea kirja, niin olen ihan hiljaa. Ehkä se on ihmisissäkin sitten mahdollista.
Miksipä ei olisi mahdollista, eivätkö kirjat ole samalla tapaa ihmisten/mielten ilmentymiä kuin muukin tekeminen mikä ihmisistä kumpuaa. Ja sitten kaikesta mitä kohtaa, voi olettaa että se on vain jonkin suuremman sarjan yksittäinen pilkahdus, ja muita samoin resonoivia on pakosti jossakin vaikka tämänhetkinen olisikin ensimmäinen jonka kohtaa.
VastaaPoistaMulle ehkä ominaisempaa on välitön riitelemättömyys. Kirjojen kanssa oon usein silkkana kuuntelijana kunnes oon kuullut koko puheenvuoron.
Krohn on kyllä parhaista parhaita. Minussakin se omituisuus tuntuu resonoivan jotenkin oikein.
VastaaPoistaKrohnista tuli mieleen Maria Peura, jolta luin ihan vasta Vedenaliset-nimisen teoksen. Muusta Peurasta en tiedä vielä mitään, mutta tuossa oli aivan huikea tyyli. Hieman samanlaista unen logiikkaa kuin Krohnilla. Paljon suomuja ja outoja valaistuksia.
Jay (Jei?),
VastaaPoistaäläs nyt, olen vasta yrittänyt jonkin aikaa mieltyä ajatukseen, että elämä ei vaan perkele ole kuin kirjoissa ja elokuvissa, ja se mitä niissä myydään on valheellista ja tuottaa surullisuutta. mutta siihen kyllä luotan, että en voi mitenkään olla niin ainutlaatuinen, ettei samanlaisia löytyisi, kunhan vähän tongiskelee. vielä ei ole löytynyt, mutta toivoa on. (asiaa auttaisi, jos tongiskelisi muutakin kuin näitä yksiön nurkkia)
no niin: sinä oletkin normaali lukija, sellainen uppoutuva. Minä en onnistu uppoamaan yhtikäs mihinkään paitsi ehkä suohon.
maallinen onni,
Maria Peuran nimi onkin helppo muistaa. "Alinen" on melkein yhtä käytetty runosana nykyään kuin mikä tahansa pronomini, mutta en anna sen häiritä, paitsi vähän. Eihän sitä siellä kirjan sisällä voi olla yhtä paljon, siellä on varmasti paljon muita sanoja.
Mutta kirjat ja leffathan tarjoavat basicly vain kuvia, jotka allegorisoivat jotain syvemmällä virtaavaa. Onko niiden tarinoiden yksittäisillä hahmoilla onnellisine loppuineen niin paljon merkitystä, kuin kokonaistunnelmalla ja taustoilla? Vaik tottakai joo jotkut lieneekin kirjoitettu vain ihanteiden mainospuheiksi.
VastaaPoistaUppoutuvaisuudesta: tuli edellisen kommentin jälkeen mieleen, että kylläpäs riitelen, vaikkapas Dan Brownin lässyttämistä seuratessa, minkä kanssa ainakin viime kerralla alkoi tosissaan keittää se, miten arvon kirjailija katsoo tarpeelliseksi älyllisesti sirkutella lukijalle kuin pienelle lapselle. Samoin käy tympii myös erinäisissä kirjoissa tolkuttomat perehtymisalleviivaukset yksityiskohtien luettelointien muodossa, missä en näe muuta kuin latteaa informaatioraportointia.
Ai että todellisuus olisi itseasiassa syvempää ja parempaa kuin mikään kuviteltu? Hämmentävän perinteinen ajatus. Alan heti kuvitella, että se on konkreettisesti ja aivan varmasti totta.
VastaaPoistaOlen varmaan ajatellut, että ne ovat kuvia sellaisesta platonin ideamaailmasta, jota ei ole olemassa.
Onnellinen loppu on hyvin tärkeää. Tahdon ehdottomasti yhden sellaisen, enkä sitten thaihierontapaikasta.
onneksi ajat dan brownin kanssa ovat ohi, eikä tarvitse enää ikinä lukea yhtäkään, ja sitä paitsi olin silloin vielä niin kovin nuori, ihan viaton vielä. ne olivat vaikeita aikoja. kyllä minä vähän mietin, että miten voi olla niin hampaaton, että kaiken lukemansa nielee, mutta sitten taas jos on flegumies ja on eri mieltä sitten vasta jälkikäteen.
Palahniukilta taisin lukea juuri lainin 'mikään todellinen ei ole koskaan niin hyvää kuin sen voisi kuvitella olevan'.
VastaaPoistaTottakai ideamaailma on olemassa. Toisaalta haluaisin lähteä määrittelemään sitä, mitä on todellisuus, peilata käsitettä omien rakennuspalikoidensa (muistot, tulevaisuusodotteet, perspektiivit, usko, luottamus..) häilyvyyttä vasten, ja hakea sillä jotain osoitusta siitä miten todellisuus rakentuu monella tapaa realisoitumattomista ja modifioitavista luuloista, mutta se ei kai johtaisi mihinkään ja menisi näpertelyksi.
En ole varma, hainko edellisessä viestissä sitä, että se tuotettu kuvitelmakin on lähtöisin jostakin, jonkun mielestä, joistakin kokemuksista, jonkun olemassaolosta ja siksipä todellisuudesta.
En taas tiedä miten epäselvä tai naiivi olen (tai miten pihalla aiheesta ylipäätään), mutten siis väitä todellisuuden olevan syvempää ja parempaa, vaan enemmän rinnakkaista ja sekoittunutta.
Lukija voi (=pystyy) tavoitella sitä aitoa tunnetilaa, jonka ytimestä kirjailija on luonut tarinansa kuvat.
-
Mä pyrin vielä lukemaan jossain lojuvan keskeneräisen Brownin loppuun, ennenkuin ajat ovat ohi. Täytyy puolustella sillä, että Brownilla on ollut hetkensä, ja että etsin kontrasteja asioiden välille. Da Vinci -koodailu oli ihan oikeasti viihdyttävä. En tiedä olisiko se sitä enää, mutta silloin joskus. Kuin olisi katsonut hollywoodfilmiä. (Ja sitten ironisesti ne myöhemmin ryssivät leffaversion täysin, siinähän oli kässäri valmiina herranjestas.)
Kyllä minä pidin siitä da vincista, mutta se meni pilalle heti kun luin enkelit ja demonit, kun se kaavalla kikkailu toistui: ihan kuin sillä olisi valmis pohja, jossa on tyhjät kohdat kuten kelan esitäytettävissä lomakkeissa ja niihin sitten napsitaan vaan "uuden" aiheen sopivat henkilöt ja termit. Samat koukut ja hämäykset eivät vain toimi. Toki siinä tiedeaiheisessa oli asiavirheitäkin, ja sitten se söi uskottavuutta muiltakin aiheilta, että noinko ylimalkaisesti ja sinne päin se kirjoittaa.
VastaaPoistaEhkä siitä olisi saanut paremman minisarjan kuin elokuvan.
--
Pidän rinnakkaisesta ja sekoittuneesta vielä enemmän kuin "paremmasta".
Siitä en ole ollenkaan varma, onko ideamaailma olemassa. Toisaalta, onhan matematiikkakin olemassa, ja se on niin lähellä täydellistä kuin jokin vain voi olla. Ja se puhuu luonnon kieltä. Olen varmaan joskus ajatellut jotakin aiheesta, mutta olen unohtanut.
Kirjat ja elokuvat ja ihmisen kieli. Niiden suhdetta maailmaan en olekaan paljoa ajatellut. Minua on aina inhottanut ihmisen hybris ja siihen kietoutunut häpeä ja kiemurtelu. Se on minulle vierasta ja vastenmielistä. - Niin, mutta nyt voisin olla kiinnostunut kirjoista ja elokuvista ja ihmisen kielestä. Asioiden sumeudella ja epämääräisyydellä ei ole niin väliä. Ajatuksilla taas on paljonkin väliä.
Kiitos, minä aion miettiä tuota olemassaoloa. Siinä voi mennä muutama vuosi.