Aika palata

Junarata Kansailta Shin-Ôsakaan kaartoi laveita peltoalueita pitkin. Katselin uteliaana aamuauringon kultaamia hökkelikerrostaloja, joiden pienen pienillä parvekkeilla futonit ja paksut peitot heiluivat tuulettumassa yön jälkeen. Ihmisiä ei näkynyt missään, mutta pyykkejä roikkui jokaisesta ikkunasta ja langoilta, joita oli viritelty katoille ja pitkin seiniä. Sipulipellot ja vihannesmaat levisivät heti talojen vierestä silmänkantamattomiin ja kaupunkialue kasvoi hökkeleistä verkalleen ruskeiksi ja harmaiksi halleiksi ja paremmiksi kerrostaloiksi.

Shin-Ôsakan asemalla oli jo jättimäisen risteysaseman tuntua: terästä ja sinisiä valoja. Vaihdoin lentokentän modernin junan vanhanaikaiseen pikajunaan, jossa ei juuri muita matkustajia ollut. En muista. En muista vaihtoa. Miten kannoin matkalaukun, minne laitoin sen? Juna lähti kolkuttelemaan kohti Ishikawan prefektuuria. Lopulta kaupunki loppui, sitten alkoivat tyhjät riisipellot ja vuoret. Talot olivat kerääntyneet rykelmiksi keskelle autiota luontoa, ja jos jossakin oli kauppoja tai kaupunkikeskuksia, niin ei radan varrella. Junan vessa oli reikä lattiassa. Rata kulki solia pitkin. Rinteitä oli tuettu suurilla betonirakennelmilla. Alkukevään savenvärissä ne olivat rumia. Raiteiden pituus oli erilainen kuin kotimaassa: kuuntelin vierasta kolketta, aina vähän epätahtista mieleni junan kolkkeen kanssa.

Tuntien jälkeen tuli päätepysäkki. Raiteet kulkivat korkealle korotettuna kaupungin läpi. Otin taksin. Tie mutkitteli loivasti syrjään, vuorille. Siellä oli betoninen asuntola, ja kolikon kokoinen koppini. Pian ilta hämärsi vieraassa maassa. Huone jäähtyi, enkä ymmärtänyt kaasulämmitystä. Bambumetsät suhisivat kylmässä sateessa hiljaa. Huhtikuussa oli vielä lohduton talven tuntu.