perjantai 14. elokuuta 2009

paluu

Juu. Kotitaloni on edelleen muovissa, ja ensimmäinen yö asunnossa oli niin kuuma ja nihkeä, että sain pitkästä aikaa ahdistuskohtauksen. Kädet puutuivat, enkä saanut henkeä. Vieläkin jotkin sensoriset aistimukset saattavat laukaista ahdistuksen, kuten yhtäkkinen lämpötilan muutos, lihasten venyttely tai melu. Aivan kuin osa hermoradoista olisi miinoitettu tai ristiinkytketty siten, että mikä tahansa impulssi voi laukaista pommin tai vapauttaa myrkkyä verenkiertoon. Se on kummallista, mutta ei enää niin pelottavaa kuin silloin pari vuotta sitten, kun koko olemassaolo oli yhtä ahdistuksen sakeaa sumua, jossa yhtä reaktiota ei erottanut toisesta ja jähmeä olo saattoi hetkessä muuttua epätoivoiseksi peloksi ja kauhuksi, joilla ei ollut suuntaa, vain suuruutta. Minulla ei ollut ihoa lainkaan, vain pelkkä verinahka ja avoimet hermopäätteet.

Nyt tunnetiloja ja tuntemuksia tipahtelee kuin veitsenviiltoja harvakseltaan. Alan muistuttaa ihmistä.

--

Seuraavana päivänä leipäveitsi iski salaperäisesti tuuletusikkunan takaiseen suojamuoviin (äidillä on joskus oikein hyviä ideoita) ja ilmavirta kohisi sisään tähän betonilaatikkoon. Nyt minulla on teipillä suljettava ja avattava tuuletusaukko, ja läpivetojärjestelmä postiluukun kautta. Haist. pask. olematon koneellinen ilmanvaihto.

Paluu tapahtumaköyhään elämääni kaupungissa on kuin vihertävän limaiseen veteen solahtaminen: nopea, lämmin ja iljanteinen. Yöllä metsän ja järven äänet vaihtuvat kaupungin ääniin. Erikorkuiset huminat kumpuilevat ikkunasta sisään ja kiviseinien kovat kaiut leikkaavat ilmaa. Päivällä kirkonkellot kolkuttavat kattoja, ja pesukone jymisee tunnista toiseen kesän lakanapyykkiä. Pesen kuudessakymmenessä asteessa neljänkymmenen sijaan ja tunnen itseni edistykselliseksi kotitalousihmiseksi, joka vaihtaa valistuneesti pesuohjelmaa pyykin mukaan. Piirustusvälineet kummittelevat pöydillä, ja langat kurkkivat koristaan. Tällainenko minä olin?

17 kommenttia:

  1. Minä olen kesän aikana jo miltei unohtanut, että sinähän asut kaupungissa.

    Taas kerran osuvasti ja kuniisti kuvaan miinoitettuja hermoratoja. Ymmärsin, vaikka on omakohtaisena kokemuksena vieras tuollainen ahdistus.

    VastaaPoista
  2. Merkilistä lukea tekstiäsi, Annikki. Kirjoitat niin taitavasti, että lukemisesta nauttii. Toisaalta kuvaat sairautta niin taitavasti, että kuvaamasi ahdistus tarttuu, sen alkaa tuntea itsessään. Mutta sitten kuvaus kuitenkin voittaa, sen taitavuus. Ja näin jälkivaikutelmaksi jää pelkästään tuo taitavuus, ja se on positiivinen asia. Siis lukijalle tämä on kuitenkin happy end. (Ehkä sinulle itsellesikin, on ehkä helpottavaa, kun saa ulos itsestään jotain, mikä ei ole mukavaa.)

    VastaaPoista
  3. taikuri8/15/2009

    Onkos sulla lääkkeet noihin paniikkikohtauksiin?

    Mulla helpottaa jo pelkästään tieto siitä että on Truxal-varastot olemassa..

    Sitten tähän loppuun jotain "parane pian"-höpölöpöä,
    eli täällä tiedetään nuo viheliäät olot puutumisineen ja halvaantumisineen!

    VastaaPoista
  4. Kiitos kun kommentoit blogissani josta sitten osasin loytaa tieni tanne.

    Kirjoitat maalauksellisesti, tekstia on mukava lukea.

    Palaan taas kunhan paasen arjen rutiiniin kiinni...

    VastaaPoista
  5. alcinoe,

    noo, olenhan minä aina sydämeltäni maalaistyttö, vaikka kyllä tämä oikea suihku ym. saniteettitilat ovat aika ylellistä kahden kuukauden huussi&saavi -mökkeilyn jälkeen.

    Mikäs tässä runoillessa nykyään. :)

    avatar,

    Ahdistus tarttuu ihan huonetilassakin ihmisestä toiseen helposti, mutta kerta se on ensimmäinenkin, kun koneelta koneelle. Olen jossain määrin jo tottunut oireisiini, joten niissä ei enää ole paljoa purkamista, mutta mielenkiintoista niitä on kuvata. Siihen saa monesti inhorealismia tai kauhuromantiikkaa, vinksahtanutta kieltä. Se on kuin kuvaisi korppeja, manalaisia, liisaihmemaata. Ahdistusta tulee ja menee, ei se ole vaarallista, mutta hyvää ainesta, mehevää ja multavaa - kuten jätteet yleensäkin.

    taikuri,

    moi vaan! Voin melko ylpeänä ilmoittaa, etten tarvitse enää lääkitystä. Minulla on varalla vielä yksi paketti oksatsepamia, mutta tässä yhdeksän kuukauden aikana sitä on tarvinnut ottaa ehkä yhden kerran, muuten osaan rauhoittua jo esim. hengittämisellä.

    Onneksi tuo nyt oli yhden yön ahi, eikä mikään päiväkausien kammotus. Kiinnostaisi kyllä tietää, miksi ja miten ihmeessä kädet puutuvat. Että liittyykö se niska-hartiaseudun verenkiertoon (ahdistuskireyttä?) vai onko se joku kehollinen traumajuttu.

    blogitse,

    olkaa hyvä, kiitos, ja tervetuloa uudelleen. :)

    VastaaPoista
  6. Anonyymi8/16/2009

    Onko Inho tuttu elokuva?

    VastaaPoista
  7. eipä taida olla. En muistaakseni ole pitänyt Polanskin elokuvista, paitsi Pianistista.

    Juoni ei vaikuttanut kovinkaan mielenkiintoiselta, ehkä minuun ei vetoa (aiheuttaa nimenmukaisen repulsion) se, että psykoosia ja paranoiaa käsitellään seksillä. Tai sitten en vain jaksa mustavalkoelokuvia, minusta niiden varjoasetelmat ym. ovat tylsiä. Mikä onkin erikoista, koska mustavalkovalokuvista minä kyllä pidän.

    Mielenjärkkymisen kuvauksena pidin todella Viiksistä, sekä kirjasta että elokuvasta

    VastaaPoista
  8. Omasta ruumiistani en noin voimakkaisiin ahdistuskohtauksiin ole tutustunut, mutta olen katsonut niitä aika läheltä. Tuo muotoilusi "epätoivoisesta pelosta ja kauhusta, joilla ei ollut suuntaa, vain suuruutta" kuvaa varsin täsmällisesti sitä, mitä minä näin.

    Monissa sellaisissa ihmisissä, jotka tuntevat ahdistuksen niin kuin sinä, on myös juuri tuo puoli, että he kykenevät - joskus, paljon myöhemmin - erittelemään sitä olotilaa. Se on aika ihmeellistä: olla yhtaikaa tilassa, jossa on vain sokeaa kauhua, ja kuitenkin rekisteröidä pienet yksityiskohdat siinä ympärillä.

    Tuolla jossain aiemmassa puhe sivusi "naisten blogeja". Siinä yhteydessä oivalsin äkkiä, miksi minä pidän sinun blogistasi, Annikki. Tämä ei ole "naisen blogi". En puhu nyt tuosta postauspuolesta (tekstisi ovat usein upeita juu, mutta et sinä sitä tietoa ehkä tarvitse?) vaan tästä kommenttiosiosta, sosiaalisesta tilasta. Täällä sinä et ole nainen. Et rupea hymistelemään samanmielisesti kommentoijien kanssa. Et kiittele. Et väitä, että Inho on varmaan kiinnostava elokuva. Et anna sympatioittesi ja antipatioittesi sumentaa asiaa.

    Minustakin Viikset oli hyvä elokuva ja romaani. On se toki sillä tapaa filosofinenkin, ettei ehkä tee oikeutta kutsua sitä (vain) mielenjärkkymisen kuvaukseksi. Jostain syystä tulee nyt mieleeni, että jos ja kun sinun mielesi järkkyy, se ei järky ainakaan niin, että totuus käy kyseenalaiseksi.

    VastaaPoista
  9. Onneksi löytyi leipäveitsi. :)

    Ahdistuksen olemusta minäkin olen miettinyt viime aikoina, intensiteettiä, laukaisumekanismeja, itsensä rauhoittelua. Siitäkin voi tulla tuttava, jonka epämieluisuutta on alkanut sietää, eikä se sen vuoksi tunnu enää niin pelottavalta.

    VastaaPoista
  10. hei Mummo!

    Järki ja rekisteröinti eivät taida olla poissa päältä ahdistuksessa; limbinen järjestelmä vain yksinkertaisesti ajaa korteksin yli hätätilanteissa,jollainen valtava ahdistus on, mutta ei sulje sen toimintaa kokonaan. Se on myös niin merkittävä tila emotionaalisesti, että siitä rekisteröityy paljon yksityiskohtia muistiin. Näin siis ehkä fysiologisesti.

    Tiedän kyllä olleeni läsnä aina ja koko ajan, mutta sillä ei ole ollut ajatuskuvioihin tai ahdistukseen tai sen hetkiseen kykyyn eritellä asioita mitään vaikutusta: mieli on vankina helvetissä, jossa liekkejä voi ajoittain hillitä lääkkeillä. Ulospääsyä ei ole. Monta asiaa onneksi unohtuu, mutta sen muistan, kuinka kirkkaasti ajatus juoksi, vaikka jäykistyin liikkumattomaksi ja puhumattomaksi ja katkaisin kaikki yhteydet muihin.

    --

    Ilmankos tämä kommenttiosasto ei vedäkään mitään keskustelumaratooneja, vaikka olenhan minä kohtelias ja myötäilevä miellyttäviksi kokemilleni blogitutuille. Anonyymikommentoijista nyt ei tiedä mitä ne on, voihan ne olla vihollisiakin, joten perusasiallisuus riittäkööt. En vain näe mitään syytä siihen, miksi joku ottaisi niin triviaaleista asioista kuin elokuvamausta nokkiinsa, enkä osaa paistatella kehuissakaan, vaikka niistä pidänkin. Siksipä olenkin sosiaalisesti töksähtelevä ihminen, koska en näe silittelyn merkitystä samoin kuin jotkut toiset. Tiedän itse, että arvostan muita ihmisiä aidosti, joten en ollenkaan ymmärrä sitä erikseen vielä ilmoitella. Monesti ole surrut sitä, etten osaa olla niin ystävällinen tai huomioonottava kuin muut, mutta yksi vanha yksipuolinen rakkaus sanoi, että jonkun pitääkin olla tällainen kuin minä. Niin pienellä tunnustuksella minäkin porskutan.

    olipas paljon minää.

    Se on tosiaan Viiksistä understatement, että se olisi mielenterveyskuvaus. (Yritin näin vain lähestyä edes jotenkin tuota Inhon tarjoajaa, että juu jotain yhteistä kosketuspintaa ehkä löytyy, vaikka torppasin ällön elokuvan alkuunsa ja anonyymi jätti itsestään kovin vähän, mihin tarttua.) Se on kirjallisestikin kokeileva, aivan omanlaisensa ajatusmaailman kuvaus ja sen suhde maailmaan yleensä on erikoinen ja juoni ja rakenne erinomaiset. Minä, jos kuka, pidän hyvästä rakenteesta. Tosin hulluus ja sen sellainen ovat lähellä sydäntäni.

    Minun mieli on jo järkkynyt, murtunut kertakaikkiaan, ja palannut jaloilleen, siinä ei ole enää uutta odotettavaa. Sepä vasta olikin tunne, kun persoona mureni parissa tunnissa. En taida sentään olla taipuvainen psykoosiin, ja se on hyvä asia se. Pääsee vähemmällä stigmalla.

    Celia,

    Minulle on tolkutettu jo pari vuotta, että ahdistuminen pitää katkaista jo ennen kuin se äityy sellaiseksi, että siihen ei mikään muu tehoa kuin rauhoittavat lääkkeet. Kappas kummaa, kun se ei onnistu niin helposti. Vasta sitten, kun sitä on niin vähän, että sitä ehtii tarkkailemaan ja erittelemään.

    On myös sanottu, että ahdistavat ajatukset ovat kuin pelottavia ja uhkaavia bussimatkustajia, joita ei voi poistaa kyydistä. Ensin ihminen tekee näiden kanssa sopimuksen, että ajaa ihan minne vain nämä tahtovat, kunhan vastenmieliset matkustajat vain pysyvät poissa näkyvistä. Vaatimukset kovenevat koko ajan ja lopulta ihminen ei pääse bussinsa kanssa yhtään minnekään. Niinpä seuraava vaihe onkin tunnustaa matkustajansa ja alkaa ajamaan päämääräänsä huolimatta matkustajista, koska niin bussit tekevät.

    Sietämisen oppimisesta ei sitten sanotakaan mitään. Siinä jäävät kaikki yksin.

    VastaaPoista
  11. Anonyymi8/17/2009

    Jotenkin tuosta kommentista tuli mieleen yksi parhaimmista ja yllättävimmistä viisauksista, joita olen kirjoista oppinut:
    "Luke antoi periksi - mutta vain hetkeksi. Luovuttamalla hän löysi uutta voimaa."

    (Voi tietysti olla että luen vääriä kirjoja.)

    VastaaPoista
  12. Kuulostaa tähtien sodalta. :D

    En voi käsittää, kuinka ne toimivat kirjoina, mutta äitini lukee niitä. Minä katson vain niitä elokuvia, tosin Anakin meni ihan pilalle, kun sille selitettiin se neitseellinen syntymä. :P

    Ihan hyvä viisaushan se, vähän Paulo Coelho, mutta sellaisia ne viisaudet ovat. Periksi antamalla oppii jotain ihan uudenlaista verrattuna niihin kovapäihin, jotka eivät luovuta koskaan. Jos tuon saisi nuorten miesten mielenterveysohjelmaan sisäistettyä, niin niin monen ei tarvitsisi kuolla.

    Se on hienoa, että minun kommenteista tulee mieleen viisaudet. Sehän on melkein kuin olisin viisas. Vähän niin kuin jossain kirjassa sanottiin, että "ne eivät olleet kauniit kasvot, mutta ne saivat ajattelemaan kaunista.". Kuulostaa hyvältä.

    VastaaPoista
  13. Anonyymi8/19/2009

    Minulle tuo merkitsee sitä, miten täysin antamalla periksi huomaa ettei päähänpinttymä, mieliteko, tms. toteuta itseään. Hyväksymällä sen ja luovuttamalla saa voimaa.

    Sehän siinä niin ihmeellistä onkin, että jotkut leffakirjat ovat oikeasti hyviä. Tähtien sodat (IV-VI) ovat ihan hyviä vaikka eroavatkin vähän leffoista. Samaten Batman (1989) on oikeasti parempi kirjana.
    Kaipa niitä pitää lukea kirjoina eikä elokuvina, unohtaa se toinen todellisuus. Kuinkakohan moni osaa? (Käsiä?)

    Säälittää silti ihmiset, jotka näkevät Jacksonin tuotokset ja kuvittelevat niitä Sormusten herraksi. Tai katsovat ensin elokuvat ja sitten vasta lukevat kirjat. Katsovat sitten pilattua leffaa kirjan sivuilta eivätkä hyödynnä mielikuvitustaan (tai lue oikeita kuvauksia).
    Petteri ei saanut sinne edes mitään magiaa mukaan (vrt. Bakshi).

    VastaaPoista
  14. http://stuffwhitepeoplelike.com/2009/07/13/127-where-the-wild-things-are/

    Eikö jonkun pitäisi nyt loukkaantua tai sääliä, kun joku pitää enemmän sarjakuvasta tehdystä elokuvasta tehdystä kirjasta?

    Minua ei säälitä tuollaiset asiat. Mitä se minulle kuuluu, miten joku käsittää jonkun kirjan tai elokuvan? Tai lukee kirjan elokuvan jälkeen, varsinainen rikos kirjan ensin lukeneita kohtaan. Aivan kuin tällainen jälkilukija voisi kuvitella olevansa samaa rotua ensilukijoiden kanssa. :D

    Voin katsoa ihan hyvällä omallatunnolla Harry Pottereita, vaikken ole lukenut yhtäkään, ja nauttia niistä tietäen, ettei niissä ole kuin murto-osa kirjojen sisällöstä. Ehkä luen joskus kirjatkin, en vain viime yrittämällä jaksanut innostua. Ja ties vaikka kuvittelen kaiken ihan väärin elokuvien jälkeen. Elokuva on ihan oma kerrontatapansa, ja Sormusten herrat toimi ihan hyvin elokuvana ja siinä voi korostaa eri asioita kuin kirjassa. Siitä tulee oma tarinansa.

    Mutta on minullakin heikko kohtani: jos joku lukee Ajan lyhyen historian ja sanoo, että tuntee fysiikkaa, niin minulta leviää pälli. Opettelen tästä reagoinnista eroon.

    VastaaPoista
  15. Hah, huippu tuo linkki jonka laitoit! Noinhan se juuri menee.

    VastaaPoista
  16. Se on hyvä blogi. Ja tuottaa minulle suurta iloa, aina silloin harvoin, kun se päivittyy. :D

    VastaaPoista
  17. Suurinta huvia tuotti se kommenttiketju, jossa joku ei tykännyt yhtään ja väitti blogia jopa rasistiseksi.

    VastaaPoista