keskiviikko 5. elokuuta 2009

olennot

Iltatähti värjyy, väikkyy, toisinaan loistaa kuin kiiluva kultainen silmä lounaistaivaalla. Katson sitä ja astelen, sammakot loikkaavat askelten alta, heinikko kahisee ja samassa tunnen, kuinka sen hehkuva massa halkoo pimeyttä ääneti jylisten. Sen pauhu on suunnaton.

En näe taivaankappaleita koskaan kuvakirjamaisina pieninä tuikkuina haalean harmailla kankailla; niiden todellinen ja valtava olemus pimeydessä kumisee aina läpi ja täyttää mieleni. Pidin erityisesti elokuvasta Sunshine, en sen filosofisten mietelmien tai jännityksen takia, vaan koska Aurinko on siinä läsnä sellaisena kuin minä tähdet näen mielessäni.

Pienenä (alle kouluikäisenä) yksi mieliajatuksistani ennen nukahtamista oli kuvitella maapallo, ja sitten aurinkokunta ja Linnunrata ja sitten koko avaruus, ja viimeiseksi pyyhkiä ne kaikki pois, niin ettei ollut enää mitään. Se oli vaikeaa ja törmäsin aina siihen ongelmaan, että jäljelle jäi aina musta väri, ja se on jotakin. Yritykseen pyyhkiä pois musta väri lopulta aina nukahdin.

Sittemmin olen siirtynyt olemattomuuden kuvittelusta olevaisuuden ajatteluun, ja siihen, miten noilla suurilla (suuri tosin lienee melkoinen alisana tässä tapauksessa) kappaleilla on oma riippumaton olemassaolonsa: oma elinkaarensa, omat liikkeet, todellisuutta taivuttava paino. Eivät ne saa minua tuntemaan itseäni mitenkään pieneksi, koska mittakaava on jo niin valtava, ettei pienuudella ja suuruudella ole enää helposti käsitettäviä suhteita, enkä muutenkaan kannata sitä ihmisen pienuuden ja mitävielä ajatusta. Ihmisellä on oma mittansa, tähdillä omansa. Ne ovat toisia olentoja, muinaisia jumalia, mutta jumaluudestaan riisuttuina vaikuttavampia omana itsenään kuin ihmisen kaltaisina arkkityyppeinä.

Luonnon ja elämän ja yhteiskunnan metelin keskellä minusta on rauhoittavaa tietää kuinka horisontti ei pääty ilmakehään, eikä aurinkokuntaan ja kuinka nuo suuret ovat ja kulkevat nopeasti, toisaalta pimeässä äänettömyydessä toisaalta säteilyjen ristiaallokossa. Rauha liittyy enemmän määrättömään olemassaoloon kuin perspektiiviin. En tahdo sanoa mitään perspektiiveistä, se on piiperrystä. On olemassa minä, mutta on olemassa tuo Ištarin tähti, joka ei ole tähti, vaan kirkas kivipeili, joka halkoo harvaa pölyä, rymisee ja kumisee. Ja on muitakin. Ne ovat olemassa.

8 kommenttia:

  1. Huomenta! Onpa hieno kirjoitus! Tuli puhdistunut olo kun luki sen. Piti lukea uudestaan, toiseen kertaan. Tuntui kuin omakin aivotila, käsityskyky, olisi venynyt kohti avaruutta ja siellä eläviä kappaleita. Ja ajatus siitä, että perspektiivi menettää merkityksensä, kun käsityskyky ylittyy, aivan kuin kipukin lakkaa tuntumasta, kun kipukynnys ylittyy, teki rauhallisen olon.

    Olet ollut pienenä edelläkävijä mitä pimeyteen tulee. Nykyisinhän pimeydestä on todettu, että se ei olekaan tyhjyyttä, vaan ainetta. Tuolla pimeyden poistoyrityksellä olet osoittanut tajuavasi tämän saman asian jo silloin. :)
    Muutenkin askartelit ajatuksissasi pienenä ennen nukahtamista suurten asioiden kanssa. Vähän samalla ilmansuunnalla kuin minä. Mutta minun "ongelmani" oli vähän erilainen. Minä lähettelin terveisiä kuolleille ihmisille, jotka käsitykseni mukaan oleilivat jossain siellä avaruudessa, korkealla, mutta kuitenkin ajatuksenkantomatkan ulottuvilla. Minulle he eivät olleet kuolleita, vaan eläviä, jotka kurkistelivat sieltä ja seurasivat vähän haikeina ihmisten touhuja maan päällä.:)

    Taidanpa lukea tuon juttusi vielä kolmannen kerran. Sen se ansaitsee ja kestää. Voin huomata siinä vielä jotain vivahteita, joita en äsken huomannut.

    Olitkohan se sinä, Annikki, joka on saanut minut yleensäkin lukemaan tarkemmin lukemaani? Ja vähän pohtimaankin sitä. Kyllä se sinä olet. Sillä kun lainasin kirjastosta Jumalat tanssivat öisin, olen lukenut sitä niin hitaasti, etten ole vieläkään päässyt sitä loppuun. (Monta kirjaa on humahtanut siinä välissä.) Minusta se on mielenkiintoinen, mutta siitä on tullut jonkinlainen harjoituskappale hitaasti lukemiseen.:)

    Henry: "Onhan hirveän suuri houkutus lakata olemasta oma itsensä, edes vähäksi aikaa. Vapautua kokemuksen tiedollisesta muodosta, ylittää olemisen sattumanvaraisuus."

    VastaaPoista
  2. Kun mä olin pieni enkä saanut unta, niin kuvittelin mielessäni jonkinlaista tyhjyyttä. Siis sellaista, ettei ollut mitään, edes minua itseäni. Se oli aika huikea tunne kun sen joskus tavoitti hetkeksi. Ja sitten se hetki olikin heti ohi kun löysi itsensä ajattelemasta ja humpsahti takaisin oman päänsä sisään.

    VastaaPoista
  3. Samaa mielen venyttelyä ja harjoitusta saa kun lukee Michael Enden "Päättymätöntä Tarinaa", tai katselee siitä tehtyä leffaa. Molemmissa esiintyvä "The Nothing" uhkaa olemassaoloa, eikä kukaan osaa selittää lähestyvää uhkaa. Se vaan on ei-mitään.

    VastaaPoista
  4. Kiitos Annikki hyvästä ja ajatuksiaherättävästä tekstistä!

    Taitaa vaan olla niin, että pienillä ihmisillä on se suurin viisaus :) Mihin ihmeeseen me kadotamme tuon logiikan ja ajattelukyvyn vanhetessamme? Vai liittykö se vain lapsenomaisen mielikuvituksen ja rajattoman käsityskyvyn unohtamiseen, sivuun laittamiseen?

    Minulla oli pienenä tapana nähdä unia, jossa kutistuin ja kutistuin. Olin isossa huoneessa, jonka mittasuhteet kasvoivat. Huoneeseen tuli iso tynnyri, joka taasen kasvoi ja kasvoi ja samalla vieri minua kohti. Mitä nopeammin kutistuin, sitä varmemmin pelastuin tynnyrin alle jäämiseltä. Tunne oli samalla huikaiseva, pelottava ja kiihdyttävä. En ikinä jäänyt tynnyrin alle vaan hetkellä jolloin en enää pystynyt kutistumaan eikä tynnyri enää voinut kasvaa... katosin. Muutuin osaksi huonetta.

    Saman kokemuksen saan edelleen joogatessa ja luonnossa ollessa. Muutun osaksi kaikkea, kun kadotan omat ääriviivani ja kehoni. Menetän sillä lailla perspektiivini. Put, kasvit, talot, planeetat ja tähdet ovat eri mittakaavoissaan, mutta kaikki lopulta sitä yhtä ja samaa. Mitälie elämänvoimaa, alkujumalaa tai sitten sitä mustaa tyhjyyttä, ainetta jostakin.

    VastaaPoista
  5. Hei vaan kaikki,

    avatar,

    Iltaa iltaa. Olikohan se 96% kaikesta aineesta sitä tuntematonta, siinä on kosmologeille haastetta kerrakseen, mutta meille muille se neljäkin jäljelle jäävää prosenttia on ihan riittävästi.

    Onkohan teillä ollut paljon kuolleita lähipiirissä vai kannoitkohan muuten vain suurta huolta noista manalle menneistä ja heidän kohtaloistaan? Minä en ole varmaan itse miettinyt asiaa sen kummemmin, ja huomasin senkin, etten ole uskonnollinen, jo 4-5-vuotiaana.

    Niinhän se Henry taisi haaveilla, ja saavuttikin irtautumisen. Kaipa kirjailija tiesi, mistä kirjoitti, koska minäkään en ole irti itsestäni koskaan. Tarkkailija on aina läsnä ja minä huomaan sen. Toisaalta en kaipaakaan mitään irtautumista. Joskus on tylsää olla aina läsnä, se tuntuu eristyneeltä, mutta minuuden kadottaminen tuntuu sekin valjulta.

    Tiina,

    selvästi on samantapaisia ajatusharrastuksia ollut ilmassa :)

    Muusikotar,

    Mikäli oikein muistan, niin elokuvassa Tyhjyys valtasi lopulta kaiken, mutta jäljelle jäi silti tähtitaivas ja norsunluutorni, lapsikeisarinna ja siemen. No mutta loppunahan se ei olisi ollut mistään kotoisin, jos kirja olisi kadonnut samalla, kun Tyhjyys saavutti Atreyun. Se olisi jäänyt ehkä jotenkin kesken. :D

    Poplar,

    Minulla on varmaan jäänyt vähän vajaaksi tuo kaipuu lapsuuden rajattomuuteen, koska en lopultakaan ole menettänyt mielikuvituksessa tai ajattelussa mitään, kun kasvoin. Päinvastoin: koin abstraktin ajattelun kehittymisen kuin hyvin nopean valaistumisen, ajattelu tuntui suorastaan laajenevan ja kirkastuvan lyhyessä ajassa, ehkä muutamassa kuukaudessa. Sen lisäksi lapsuuden kova itsekritiikki on aikuisuuden mukana pehmentynyt, mikä antaa enemmän tilaa luovuudelle.

    Unohtuukohan mielikuvituksen ja ajatuksen lennon myötä myös se lapsuuden pimeä puoli: pelot ja painajaiset, tahallinen julmuus, tiukka ryhmäkuri ja vahingonteko? Muistan jättäneeni inhosta irvistäen pikkusiskon yksin, koska se kehtasi huutaa perään ja pyytää apua. Samoin surutta teimme grilliin kastemadoille kidutuskammion, jossa madot saivat tuta kuumia tikkuja ja irtileikkaamisia. Oman piirin ulkopuolisia lapsia kohdeltiin vihollisina ja niitä haukuttiin ja heiteltiiin jos ei pienillä kivillä, niin pihlajanmarjoilla. Tästä lapsen logiikasta onneksi päästään (useimmiten) eroon ajan kanssa.

    Jännittävä uni sinulla. Se muistuttaa jonkun siskoni lapsuuden unta kohti pyörivistä betonipalloista, jotka suurenivat ja suurenivat ja lopulta vierivät ylitse. Sisko ei tosin kadonnut, vaan heräsi. Jossain on sanottu, että varman tuhoutumisen kohtaaminen unessa paniikinomaisen heräämisen sijaan on vapauttava kokemus.

    Minä olen varmaan osa kaikkea enemmän ajattelemalla kuin kokemalla, mutta käsitän tuon ajatuksen kaiken samasta olemuksesta täysin. Meillä aikidossa puhutaan paljon, kuinka ei ole olemassa konfliktia, törmäystä, vaan vuorovaikutusta. Silläkin on paljon tekemistä tuon yhden ja saman kanssa.

    VastaaPoista
  6. Elokuvan loppu on muuten huimasti erilainen kuin kirjassa! Kirjassa Lapsikeisarinna pelastaa Fantasian etsimällä käsiinsä Vuorten Ikivanhuksen, joka kirjoittaa Fantasian tarinaa reaaliajassa, ja pakottaa herran joko lukemaan tai kirjoittamaan (en muista) kokonaan uudelleen. Ja kirjassa Tyhjyyden saavutettua Fantasian asukkaat he putosivat tyhjyyteen ja muuttuivat meidän todellisuutemme valheiksi.

    Saattaisit muuten tykätä Michael Enden kirjoittamasta "Momo"-kirjasta, vähän synkeämpi versio Peppi Pitkätossusta.

    VastaaPoista
  7. On ilo huomata, kuinka samoin ajattelevia ja kokevia ihmisiä sittenkin. Oletko harkinnut alan vaihtoa esimerkiksi käsi ja taideteolliseen akatemiaan? Niin kiinnostavaa ja innostavaa, kuin tiede ja tutkiminen onkin ja luovaakin totta kai, mutta kuitenkin haluat ilmaista itseäsi taiteellisesti...

    VastaaPoista
  8. Muusikotar,

    Tuo kuulostaakin mielenkiintoisemmalta. Meillä on täällä kesämökin hyllyllä painos, jossa teksti on punaista ja vihreää vaihdellen sen mukaan onko se todellisuutta vai sitä kirjaa. Laitanpas korvan taakse suositukset. Olen nyt yrittänyt tahkota hienoa aikuiskirjallisuutta ja Saramagoa, mutta en ole oikein vakuuttunut. Sen hahmot ovat kuin sahajauholla täytettyjä nukkeja ja vitsit jotenkin jotain 90-lukua.

    digitalis,

    moikka. Onhan meitä joitakin, siellä täällä harvakseltaan ripoteltuina. Voi kun olisikin jotain taiteellista kutsumusta, mutta kun ei ole sellaistakaan. Olen tehnyt tässä mittavia tappioita opintolainan muodossa, kun satuin sairastumaan. Alanvaihto tekee tappiota ja korkoa huimasti lisää, joten ihan mikä hyvänsä köyhä kutsumusammatti ei minua tästä suosta nosta. Hyvällä onnella ne menevät maksuun jo ennen kuin voin jatkaa opintojani tai käymään edes töissä ja siinä menee sitten luottotiedot. Mutta ei ajatella sitä. Homman nimi on kuvitella olevansa niin vapaa kuin vain voi olla ja alkaa etsiä kantavia ilmavirtoja suunnilleen siihen suuntaan, minne tahtoo mennä.

    Tein jopa ammatinvalintatestin taannoin, ja sieltä pukkasi sellaista vaihtoehtoa kuin yhteiskuntatutkija, laborantti, fyysikko ja lääkäri. Että niinpä, jopa oli mielikuvituksen liitoa noissa. En kai saanut käsityö- ja taidealoilta oikein pisteitä. :)

    VastaaPoista