maanantai 6. heinäkuuta 2009

Toiset ne nukkuvat öisin

Kirjoitan yöllä, koska päivällä minun pitäisi ottaa erikseen aikaa sulkeutuakseni jonnekin hiljaisuuteen, jotta voisin ylipäätään ajatella. Sulkeutumisen sijaan olen nauttinut - niin juuri! - jopa pahantuulisesta möllöttämisestäni muiden seurassa, juoruista, ainaisesta tukan pesemisestä haalealla järvivedellä (joka ennemmin mutaa sitä kuin puhdistaa), lukemisesta, tiskauksesta luistamisesta (samoin muista askareista), pakko-ostosreissuista, puffet-jäätelöistä, kaasugrillin napsauttamisesta päälle, nyrkkipyykistä, takan lämmityksestä (kaarnasta irtoaa aina jotain multamaista sormiin), perunan keitosta tulevasta homeisen kostuneesta hajusta

(Järven pinta on nyt hopeisilla suomuilla.)

Piirtämisestä en ole nauttinut, koska musta tussini alkoi kuivua ja katosi. Siivottuna jonnekin.

Luen tapojeni vastaisesti kahta kirjaa: Virginia Woolfin Aaltoja ja Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin -romaania. Tarttin kirja loppui eilen, vaikka se on satoja sivuja paksumpi. Siinä missä Aallot on kokonaisuutena raskaampi, on se yksityiskohdissa ja kuvauksissa kevyempi, ja Jumalat juhlivat öisin taas päinvastoin: kevyt lukea, mutta kohtauksissa raskas, melkein pitkittyneen raahaava. Molemmissa kerrotaan yksityiskohtaisesti kaikki, mutta ei silti mitään. Sitä on vaikea kuvailla, ehkä se on motiivien puuttumista tai jonkinlaista irrallisuutta. Woolfin aivan upea kieli jättää varjoonsa varman ja laadukkaan Tarttin, vaikka molemmista huomaa heti aloittaessa, että kieli on poikkeuksellisen hyvää (se ei vain valu ohi tunnistamattomana). Jumalat juhlivat öisin voin suositella kenelle vain, koska pidin siitä ja se on hyvä, mutta Aaltoja en uskalla, koska siitä pidän hyvin henkilökohtaisesti ja oikukkaista syistä. Se on kummaa luettavaa ajatusvirtatyylissään, se voi tuntua liian taiteelliselta, puuduttavalta, käsittämättömältä. Minusta se on kaunis (kieli ja yksityiskohdat), ja siinä on voimakas, loistava rakenne, joka toistuu romaanin jokaisella tasolla ja pienimmissäkin asioissa. Se on täsmälleen, mitä nimi kertoo: aallot - aaltojen muoto, liike ja pienimmätkin pisarat.

Niin, kai kuvaan kirjat aina vaikutuksiltaan, enkä koskaan esitä edes lyhyttä kuvausta juonesta. Jumalat juhlivat öisin kertoo pienestä ryhmästä klassisten kielten opiskelijoita, jotka elävät erillään muusta yliopistoyhteisöstä karismaattisen opettajansa johdolla, uppoutuvat kreikan opiskeluun, keskustelevat vanhoilla kielillä, pohtivat upeita asioita ja sekaantuvat murhaan. Tarinan hidas kiertyminen auki on kirjan se juttu, mutta kaikkein merkityksellisimmät asiat näyttäytyvät kuin tuikahduksina parissa lauseessa, siellä täällä, harvakseltaan, ja lopulta elämän raskas yksitoikkoisuus väljähdyttää nuoruuden kauhut ja siloittaa ne näkymättömiin. Tarina kääriytyy jälleen piiloon ulkopuolisilta.

Silti: kokonainen luku yksistä hautajaisista merkityksettömine, tavallisine ihmisineen oli hieman liikaa edes sen ristiriidan tähdentämiseen, miltä tuntuukaan äärimmäisen synnin tekijältä tavallisen elämän seassa ja kuinka irvokas näytelmä se on. Ainakin se oli lukijalle yhtä puuduttava kokemus kuin vainajan äidin huumeita varastaneille vieraillekin. Liikaa yksityiskohtia, alastalon salia, vaikka mistä minä tiedän, jos se oli jonkin hautajais-tabun rikkomista. Luku on kuitenkin hyvin raskassoutuinen ja painokas muihin verrattuna ja se jää paremmin mieleen kuin koko loppuratkaisu tai päätapahtuma. Ehkä sen voi ajatella kuvaavan maailman törmäämistä sulkeutuneeseen pieneen piiriin tai kuoleman konkretisoitumista, mutta minusta se oli vain rakenteellisesti sellainen epätasainen kohta, suhteeton monttu tai mäki väärässä kohdassa, selkeä painotus suvantokohdassa. Mutta eihän minun rakenteesta pitänyt.

(Järven pinta on nyt valkoisia sulkia.)

Aallot taas kuvaa kuuden toisiinsa sidoksissa olevan ja suunnilleen samanikäisen henkilön, kolmen tytön ja kolmen pojan, ajatusvirtaa lapsuudesta vanhuuteen. Hetken verran kerrallaan ja aina uuden luvun tullen vuodet ovat kuluneet, ajatukset erilaiset, ja kukin kehittyy tai muuttuu suuntaansa. Hetken aikaa elämä virtaa taukoamattomana kuvien ja aistimusten ja ajatusten tulvana, mutta pian ikkuna mieleen taas sulkeutuu ja avautuu paljon myöhemmin aina uudelleen. Aika on jossain viime vuosisadan alkupuolella. Meri käy kaaren aamusta iltaan.

5 kommenttia:

  1. Kuvaat kauniisti ja mielenkiintoisesti tekemisiäsi, joihin kuuluu myös lukeminen. Kun kerrot näistä kirjoista, saat syntymään tunteen, joka selvittää miksi yleensä luetaan. Mitä annettavaa on kirjoitetulla tekstillä, joka saa siihen syventymään ja käyttämään aikaa, joka kuluisi muutenkin, "paremmassa" tekemisessä, esimerkiksi toisten ihmisten parissa, tai jonkun hyödyllisen tekemisen suorittamisessa. Toki vietät aikaasi niidenkin parissa, mutta jotenkin saat syntymään vaikutelman, että lukeminen ja kirjat ovat kuitenkin se juttu, jota pidät näitä muita asioita tärkeämpinä.

    Jos näin on, voin sanoa, että tunnistan saman itsessäni. Jopa vieraiden ilmestyminen, varsinkin, jos he tulevat omasta halustaan, ja niin mukavaa kuin se voi ollakin, on toisaalta "häiritsevää" ja saa aikaan joskus tunteen, että "aika menee hukkaan". Silläkin aikaa, jonka käyttää seurusteluun toisten ihmisten kanssa, voisi lukea sen tai sen kirjan loppuun.

    Ehkä on vaarallista ajatella näin. Irtautuu todellisuudesta. Mutta kun luin tuota puhettasi kirjoista, ja vertasin sitä muihin askareihisi ja tekemisiisi, tuli tunne, että niin hyviä ja tarpeellisia kuin ne muut olivatkin, sait kuitenkin enemmän itsellesi noista kirjoista kuin muusta. Ne avasivat sinulle kokonaan uuden maailman, jossa saatoit herkän lukijan vaistolla liikkua "kuin kotonasi". Ja saat jopa välitettyä näin syntyneet tunteesi eteenpäin, niille, jotka nyt vuorostaan käyttävät aikaansa sinun tekstisi lukemiseen, joka on kaunista, vaikka onkin informatiivista. (Aina välillä "Järven pinta on nyt hopeisilla suomuilla." etc)

    Ehkä on itsekästä "saada itselleen". Mutta sinä kumoat tuon itsekkyyden välittämällä kokemuksiasi toisille. Sinä siis annat toisille. Antaminen ei ole itsekästä, se on ilahduttamista. Ja se on taitolaji. Jotkut suoriutuvat siitäkin paremmin kuin toiset.

    Noista kirjoista. Virginia Woolf kuuluu kirjojeni aateliin. On aina kuulunut, koulutytöstä lähtien. En osaisi sinun tavallasi selittää, miksi näin on. Se on ollut minulla koko ajan vaistonvaraista. En ole huomannut sitä edes pohtia. Sinä ehkä nyt hiukan valotit sitäkin asiaa minulle. Kiitos.

    Donna Tarttinin Jumalat juhlivat öisin en ole lukenut. Arvaat ehkä, että seuraavalla kirjastokäynnillä se saattaa olla repussani, jos se on vaan saatavilla. :)

    VastaaPoista
  2. Voi kun voisinkin sanoa olevani ahkera lukuharrastaja, mutta luen lähinnä iltaisin ja nyt keväällä olen oikein opettelemalla opetellut lukemaan välillä päivälläkin, kaikessa rauhassa ja keskittymään. Ehkä luin 8-15-vuotiaana paljon, mutta vain hyvin vähän sen jälkeen. Kirjoja ei kulu kuin liukuhihnalta, vaan hiljakseen. Sen vähän minkä luen, luen kuitenkin ajatellen ja juuri kieleen ja ajatuksiin minulla on läheisempi suhde kuin varsinaisesti lukemiseen. Ne ovat aika lähellä toisiaan, mutta eivät kuitenkaan. Tarvitsen luultavasti enemmän tilaa kuin intohimoinen lukeminen antaisi.

    Tiedän, että voin mennä lukemaan täälläkin vaikka aittaan, jos tahtoisin, mutta en kaipaa kirjan ääreen kuitenkaan niin kovasti. Jatkuva, tauoton hälinä häiritsee minun sisäistä tilaa siinä määrin, että ärryn, ja kirjoittaminen vaatii jo täydellistä ja pitkääkin yksinoloa. Mutta olen mieluummin silti muiden seurassa kuin ylläpitäisin erakkotaipumustani ja reiluuden hengessä saatan alentua jopa tiskaamaan noilla ällöttävillä mökkivälineillä ällöttävässä järvivedessä, vaikka vedoten heikkoihin hermoihini saisin olla prinsessanakin paapottavana, ja minusta puhuttaisiin vähemmän pahaa selän takana kuin joistakin muista yhtä laiskoista. Rauhassa oleminen pitää ehkä sielun poissa kivuista, mutta tiskaaminen pitää lopultakin kiinni elämässä (tässä tarkoitan sanaa "kiinni" irrallisen vastakohtana, en irrottamisen l. kuoleman).

    Ainakaan en spoilannut kirjoja. Se on minusta ikävä puoli joissakin kirjakuvauksissa, kun paljastetaan kaikki juonen kulusta ja loppuratkaisusta lähtien, analysoidaan henkilöt alusta loppuun ja tiristetään viimeisetkin mehut koko romaanista niin, että muille jää mahdollisuus lähinnä käännellä tyhjäksi kalutun kirjan raatoa, josko sieltä vielä jokin tuore kohta löytyisi itsellekin.

    VastaaPoista
  3. Hei, tulin juuri kirjastosta, ja Donna Tartt on Jumalineen tuolla alhaalla repussa (yhdessä muiden mukaan tarttuneiden kirjojen kanssa) ja reppu odottaa auton takakontissa. Ja minä odotan päästä sitä lukemaan. :)

    - Luen ihan liikaa, tunnustan, liukuhihnalta. Joku mainitsee sanan "kirja". Minä heti tivaamaan mikä kirja? Ja haluan sen välttämättä lukea, vaikka se olisi talousneuvoksen muistelmat.

    Ehkä vähän liioittelen, mutta joka tapauksessa, tajuan, olisi paljon viisaampaa lukea vähän kerrallaan, ja ikään kuin "maistellen". Ja miettien, ja sulattaa lukemaansa. Kovin vähän jää yksittäisestä kirjasta aikaa myöten mieleen, kun liikaa ahnehtii. Yritän nyt tsiikailla tuota jumalten juhlia "sillä silmällä". Ja hitaasti.

    VastaaPoista
  4. Enhän minä sitä tarkoittanut, että nopea ja paljo lukeminen olisi jotenkin huonompi tapa kuin hidas ja valikoiva. Se ei vain ole minulle ominaista, enkä halunnut sellaista kunniaa ottaa, että muka lukisin paljon ja laajasti kaikenlaista tai uppoutuisin lukemisen hurmioon antaumuksella jatkuvasti, kun en kerran ole sellainen. Minä luen vähän ja suppeasti, mutta se on ihan hyvä minulle.

    Hotki ihmeessä! :)

    VastaaPoista
  5. No, sovitaan, että mä hotkin sellaisen, jota en voi olla hotkimatta, mutta muuten, periaatteessa, haluan tarkistaa lukutottumuksiani. :)

    VastaaPoista