värit, sävyt, aihelmat

Tämä on jo toinen ihana kevät. (Saattaa olla, että sitä ennenkin on ollut ihania keväitä, mutta niistä ei ole minkäänlaista muistia ja toisaalta, ihanat keväät ovat selvästi ihanampia, kun listan resetoi välillä.) Kuivuneet harmaat tiet ovat houkuttelevia, samoin pientareen ruskea nurmi, ja vaalea taivas, joka kerää sineä enemmän joka päivä. Hieno sävy-yhdistelmä tämäkin. Nuorempana osasin arvostaa vain talven hienostuneita ja sopusointuisia sävyjä, kesä oli jotenkin liian räikeä, samoin syksy, mutta nyt kevätvärit - riisutut, melkein ylivalottuneet - ovat parhainta.

Minun on jotenkin pakko kirjoittaa värejä, en saa niistä tarpeekseni. Muistan iänkaiken, kuinka ala-asteella tehtiin jotain kehitystestausta ja jokaiselta kysyttiin yksitellen värejä ja sanoja, enkä minä tiennyt lakatun puupinnan väriä. Sanoin, että se on puunvärinen. Se jäi vaivaamaan, koska eihän puupintaa voi sanoa ruskeaksi, eikä keltaiseksi, mutta onhan siinä värejä. Mitä ne ovat, se on vaikea kuvailla. Pähkinäpuu on vielä selvä harmaaseen taittuva ruskea, mutta saarniparketti on jo sellainen sekoitus ruskeita, harmaita, keltaisia ja kultaa, ettei osiin purkamalla siitä saa millään sitä, mitä se on. Maalaajat kyllä osaavat, mutta minä en.

Päivällä katselin tasaisen harmaata taivasta ja männynlatvoja, joiden vihreä ei ollut sen sävyn kanssa mikään sykähdyttävä yhdistelmä. Pajut taas käyvät harmaaseen taivaaseen hyvin. Auton ikkunasta taas katsoin ohikulkevaa peltoa, ja sen vankka savinen mustanruskea oli lähes täydellinen lumen kanssa. Kuin mämmi ja kerma, vaikken pidä mämmistä yhtään. Vielä muutama vuosikymmen lisää väritarkkailua, ja alan varmasti tuntea suurta halua sellaiseksi harrastelijamaalariksi, jotka maalaavat karmeita suomalaismaisema-aihelmia. Se ei tekisi luonnolle jotenkin ollenkaan oikeutta.