Laalalaa.
Leivon nykyään omat leipäni (siinä säästää ja leipä on parempaa). Ja olen päässyt jyvälle hillon keittämisestäkin (ensimmäisen kerran keitin siitä siirappia vuosia sitten). Kuvassa on purkista huolimatta omenahilloa. Puolukkahillosta en ottanut kuvaa, koska olen syönyt sen lähes kokonaan.
Päivällä kannoin petivaatteet tuuletusparvekkeelle ja petauspatjan mattotelineeseen. Tuuletin, ja pesin pyykkiä. Aralia on kasvattanut uuden lehtitähden kohti ikkunaa ja kevään valoa.
Luen Pientä runotyttöä ja nauran porsaille ja lapsille ja "Tähän minä jään" -hautakirjoitukselle, ja nautin maitokamareista ja vanhoista "seinäpapereista". Elisabet-täti keittää hilloa ja Laura-täti leipoo kakkuja, ja se on sopusoinnussa pienen maailmani kanssa. Valo tulee jo varhain huoneeseen, häilyy kirkkaana päivän, aaltoilee ilta kohti, ja yhä vain luen. Välillä voi paahtaa tuoretta leipää ja laittaa päälle keltaista hilloa. En ymmärrä sanaa no-life enää, mitä tämä muuta olisi kuin elämää. Hiljaista, mukavaa elämää. Itsessään täyttä.
Leipä näyttää herkulliselta, ehkä siksi että syön enimmäkseen ruisleipää. Siivoustouhut saavat omantuntoni kolkuttamaan, sen mitä siitä on jäljellä.
VastaaPoistaSulta tuo piirtäminen tuntuu sujuvan: oletko varmasti tehnyt oikean uravalinnan?
Haa, kohteliaisuuskäynti, päivää päivää
VastaaPoistaRuisleivän leipominen onkin aika paljon vaikeampaa kuin hiivaleivän. Huonoon siivousomatuntoon auttaa se Sillä siisti -tv-ohjelma, jossa siivotaan sellaisia lääviä, että oma koti tuntuu aina puhtoiselta kuin leikkaussali verrattuna. Ellei sitten juuri satu olemaan niitä, jotka ihan oikeasti asuu sikoläteissä.
Ei kai pikkunäppärä piirtäminen vielä oikein mihinkään johda? Käsitän kyllä kehun, mutta ehkä kaikkia lahjoja ei pitäisi tuotteistaa uraputkeksi asti. Jotkin jutut voivat olla parhaimmillaan pieninä, pitkään itävinä siemeninä, joista ei pakoteta peltoa. Mutta ainahan voi ryhtyä sitten harrastelijataiteilijaksi eläkkeellä ja rankaista maailmaa räikeillä riekkotauluilla. Jos sittenkin teki virheen.