Ihana valo kurkkii ikkunoista sisään jo toista päivää. Välillä se on toki pimeässä piilossa, mutta aina aamuisin palaa. Siinä sävyssä on jo täysi kevään väri.
En ole pitänyt kukkapäivää sitten viime kevään, kun olen köyhäillyt niin suuresti. Ja lähikauppakin vaihtui, joten tarjolla on joko ylihintaisia rupsuja tai stokkan todella kalliita kukkia.
Olen hieman kateellinen vauvoista. Varsinkin samanikäisen serkkupoikani vauvasta. Miten eri suuntaan tai eri tahtiin elämät alkoivat mennä jo kauan sitten ja tässä on tulos: hänellä on vauva ja minulla ei. Olen niin kaukana vauvasta kuin vain voi olla. Vauva on tähti, ja minulla on reikäinen perhoshaavi, josta taitaa puuttua vielä kahvakin (no Freudian intended). Onneksi se ei ole sellaista kitkerää ja syövyttävää laatua, tämä kateus. Se on vain hieman sinistä, hieman harmaata, hieman vaaleanpunaista ja hieman yksinäistä.
--
On hassua, että olen ollut lähiaikoina aika hyväntuulinen ja onnellinenkin, mutta kun alan kirjoittamaan, näppäimistä tuleekin useimmiten hieman surullisia juttuja. Muistoista tai kaipauksesta tai alakuloisista ajatuksista. Mistähän ne tulevat? Ovatko ne tarttuneet sormiin kuin haalistunut muste?
Sen olen kyllä huomannut, että kaikki uusi ja positiivinenkin törmää metrien paksuiseen negatiivisuuden seinään:
Työtarjous: "Kauheeta! En mä voi tehdä työtä, kun en oo valmistunut, enkä muuten valmistukaan ihan heti, luuseri sairastaja..."
Flirtti: "Kauheeta! Mitäs vittua minua taas härkitään, joku psykopaatti taas kimpussa voe argh..."
Tutustuminen: "Kauheeta! Oon niin katkerakin, että silmiä kirveltää, kun tarkemmin ajattelee ja niin karmeita tarinoita repussa mulla, että ei tuu mitään, No nyt ainakin mun negatiivisuus myrkyttää metrien päähän..."
Vanhat kaverit kyselevät kuulumisia: "Kauheeta! Nyt mä joudun valehtelemaan, kun en voi tukkia masennuskertomusta kaikkien kurkusta alas, voe mitä minä nyt keksin, voe voe..."
Ehkä on aika kopsia nurin tuokin muuri, ennen kuin koko elämä kilpistyy siihen. Ehkä mielialani on jo tasainen ja helpottunut, mutta muu mieli ja keho ovat edelleen sikiöasentoon kipristyneenä odottamassa vain seuraavia iskuja. Keho pakkaa rasvaa kuin turvatyynyjä sisäelinten ja ulkomaailman välille, ja mieli kieltäytyy edes näkemästä muuta kuin uhkia, joihin on raivokkaasti iskettävä ennen kuin osuu.
Sensei sanoi, että ei kannata elää tylsää elämää. Se on taas niitä ajatuksia, että ne joko tajuaa tai sitten ei, mutta jonka tajuaminen on samalla välttämätöntä. Avaaminen ja näkeminen. Samat asiat tatamin ulkopuolellakin.
Interrail osa 4
7 tuntia sitten
Ainakin nuo kirjoittamasi mielikuvat ovat pehmeäsävyisiä. Positiivisuus tihkuu läpi.
VastaaPoistaSenseisi on kovin viksu.
Itse sain jonkun ällistyttävän heurekahetken lukiessani kasvatuspsykologian kirjaa. Siellä luki jotain sen tyylistä, että "..."minän" käsite ei ole siis erillinen olio ihmiskehon sisällä, vaan "minä" ja minäkäsitys voidaan ymmärtää mentaaliprosesseina, jotka vaikuttavat yksilön kanssakäymiseen sosiaalisen maailman ja fyysisen todellisuuden kanssa". Ehkei ihan yhtä hieno ja naseva lause kuin se jonka sensei antoi, mutta viksu silti?
Olipa hienon hieno kirjoitus! Niin osuva, että piti minunkin äityä kommentoimaan ensimmäisen kerran... Varsinkin tuo "negatiivisuuden seinä" kolahti erittäin omakohtaisesti.
VastaaPoistaKirjoitat sitten alakuloisista tai ihan minkälaisista jutuista vaan, kyllä täällä luetaan. :)
-bella
Minullakin on joskus oudon haikeita juttuja silloin kun olen onnellinen. Luulen, että se johtuu jonkinlaisesta arvostamisesta. Että kun on onnellinen, näkee hyvyyttä sellaisissa asioissa, joiden tietää olevan hauraita ja hetkellisiä. Luulisin.
VastaaPoistaMinulle tuli hyvä olo siitä että puhut valosta.
- Kaisa
Muusikotar,
VastaaPoistaei se ihan niin zen lause ollut, mutta noinhan se on. Vaikka kun tarkemmin ajattelee, tuo on hirvittävän vaikea ajatus. Alkupää menee ihan keveästi, että "joo minä ei ole mikään olio ihmisen sisällä, juu", mutta jään jatkuvasti kiinni sanaan "mentaaliprosessi", mitä se on. Mielessä tapahtuva, ajatuksellinen tapahtuma.
Minä ja minäkäsitys ovat mentaaliprosesseja ja vaikuttavat kanssakäymiseen ulkomaailman kanssa. Ehkä se näin pätkimällä osiin alkaa hieman upota. Hetkinen, enkös minä juuri tuosta kirjoittanutkin?
bella,
ajattelin ehkä vähän minun sukulaisia, jotka käyvät lukemassa, etteivät ne sitten ajattele, että olen erityisen allapäin jatkuvasti.. masentuvat vielä nekin. :)
Onhan se hienoa, että mieli oppii varautumaan takaiskuihin, mutta liika on liikaa negatiivisuudessakin..
Kaisa,
Niin, ehkä pienille surullisille asioille ei ole tilaa, jos on tuskaisampi olo.
Minähän tarkkailen valoa aina. :) Kevätvalo on varmaan kaunein kaikista (ja siten siis suosikkini), siinä on vielä sellainen herkkä sävy toisin kuin kesän kirkkaassa valossa.
Valon väri vaikuttaa niin paljon mielialaankin. Tunne ei vain kohoa samalla tavalla, jos ulkona onkin harmaata ja pilvet imevät kaiken valon. Olen varmaan kirjoittanutkin joskus siitä, miten sairaaksi tunnen itseni räikeissä keinovaloissa, ja katulamppujen oranssi on sekin aika epämiellyttävä.
Katulamppujen oranssi valo päihittää oululaisten katulamppujen sairaalavalkoisen. Syksyllä se on ihanaa kun se oranssihtavan keltainen valo tulee illalla koivun keltaisten lehtien lomitse :)
VastaaPoistaEi kannata elää tylsää elämää, olen täysin samaa mieltä. Olisiko niin, että moni kuitenkin mieltää tämän nykyaikana itselleen haitallisella tavalla kurottaen liian vauhdikkaaseen elämään pitäen kaikkea hitaampaa ja pohdiskelevampaa samana kuin tylsä elämä? Joskus se, että tapahtuu paljon voi olla äärimmäisen tylsää. Tietänet mitä tässä yritän ajaa takaa?
VastaaPoistaJuu, hitonmoinen meno ja vipellys voi olla ihan yhtä tylsää kuin apaattinen möllöttäminenkin; ero on asenteessa, ei siinä kuinka paljon tai vähän tekee.
VastaaPoistaYmmärrän mitä tarkoitat, mutta ihminen pystyy täyttämään päänsä hölynpölyllä, vaikka eläisi kaikinpuolin henkistynyttä elämääkin. Hiljaisuus, jooga ja luomutuotteiden syöminen ei takaa sekään vielä mitään. En siis sanoisi, että kiire ja paljo tekeminen on välttämättä tylsempää tai rikkaampaa kuin rauhallisempikaan elämä. Ero on sisällössä, ei siinä pinnassa.
Se, että ei ole tylsää, on sitä, kun mieli on mukana. Että todella elää elämäänsä. Tylsää on sulkeutunut, koneellistunut suorittaminen, ei-tylsää on rento ja vapautunut reagoiminen. Läsnä voi olla oli tekemistä sitten paljon tai vähän, mutta läsnäoleminen itsessään on todella vaikeaa. Hiljaisuus on siis ihmisen sisällä, ei välttämättä ulkopuolella.