sunnuntai 4. tammikuuta 2009

triit triit



Eilen sanoin enolle, että minusta ei tule niitä naisia (tai no ihmisiä, on näitä ikäkammoisia miehiäkin), jotka lakkaavat täyttämästä vuosia tyyliin 25 jälkeen ja että aion juhlia joka ikisen syntymäpäivän, vaikka olisin minkä ikäinen, enkä ainakaan pakene minnekään matkoille suuria kymmeniäkään. Maaliskuussa täytän 27, se on oikein hyvä ikä. Siinä on yksi pieni ja yksi suurempi numero. Toinen on parillinen ja toinen pariton. Se on myös kengännumeroni (miinus kymmenen - pahuksen ajatusvirhe ks. kommentit).

Olen oireillut ja sairastanut sen seitsemän vuotta, ja vasta nyt ymmärrän syitä ja seurauksia, ja sitä, miten turhaa oli väen väkisin yrittää suunnitella ja opiskella, kun pohja oli paskana. Teinpä niin tai näin, aikaa menee sen aikaa kuin menee.

Minulla oli aika kova kunnianhimo jo varsin pienenä: jo ekaluokkalaisena tiesin, että menen peruskoulun jälkeen lukioon ja sitten yliopistoon, ja jos lääkäriksi rupeaa, niin ei miksikään tavalliseksi lääkäriksi, vaan psykiatriksi tai aivokirurgiksi.

Olen aina tiennyt, että minulla on aivot - hyvät aivot -, ja että niitä minä tahdon käyttää, enkä ruveta leipuriksi. Vähäksi aikaa aivopaineet helpottivat, kun aloitin fysiikan opiskelut: kaikki ympärilläni olivat vähintäänkin yhtä aivokkaita, epätavallisesta tuli tavallista. Oli mukavaa olla aivan tavallinen. Siinä oli helppo unohtaa, että on mitään kunnianhimoa koskaan ollutkaan ja kohta oma lahjakkuuskin katosi lahjakkuuksien mereen. Mikään ei kuitenkaan enää liikkunut. Vain vuosi, pari, ja masennus puhkesi. Raiteet nurin. Aivot lakkasivat olemasta.

Kuka minä nyt olen?

Olen kiertänyt pitkän kehän vain palatakseni takaisin siihen vieraaseen totiseen lapseen, jolla oli hirtehinen huumori ja vimmattu kunnianhimo. Minne sinä lapsi tahdoit mennä? Kenelle sinä tahdoit näyttää ja mitä?

Sen tiedän, että tahdon näyttää, ettei se sietämätön pikku ipana luullut itsestään liikoja. Sen minä näytän. Koska minä tiesin jo silloin, mitä minä olen. Se lapsi ei tahtonut erityisesti näyttää kellekään: se lapsi nautti itsensä kanssa kilpailusta ja uusista saavutuksista. Se lapsi piirteli lukuaineista kaavion pulpetin sisäkanteen ja tahtoi muuttaa kaikki ysit kympeiksi vain siksi, että se oli mahdollista. Se lapsi tahtoi seurata luontoaan, ja seurasikin. Se lapsi pohdiskeli hartaasti, onko mahdollista saada kymppiä mielistelemättä opettajaa (kuten muut kympin tytöt tekivät), ja olihan se mahdollista. Sitten se lapsi keksi kokeilla, kuinka törkeä voi olla ja pitää ne kympit, ja pystyihän sitä koulusta pinnaamaan ja tunnilla nukkumaan ja saamaan silti stipendejä. Ei se mikään oireileva häirikkö ollut, sillähän oli tylsää. Kamalaa, olinkohan suuri, mutta jo menetetty nero? Ei sillä ole merkitystä. Neroja kuulemma kalvaa kateus muista neroista, ja ei me sellaista vaivaannuta tahtomaan.

Minne minä haluan nyt mennä? Se on minun ratkaistava. Näillä main. Tällä kohtaa.

Kuulepa, pieni ärsyttävä menneisyyden Annikki: olit aivan oikeassa. Opiskelu on meidän juttu. Samoin aivojen käyttäminen. Sekin on meidän juttu. Samoin aitojen kaataminen ja rajojen kokeileminen. Tässä sitä nyt ollaan: näkymättömät raiteet kumollaan, mutta taskut täynnä taikapölyä ja moniulotteisia derivaattoja. Etpä olisi arvannut, että epäonnistumalla voi onnistua, ja että kaatumalla voi lentää. Ja sitä et ainakaan arvannut, että kyllä tässä nyt ollaan pitkästi päälle kolmenkymmenen ennen kuin valmistutaan. Onneksesi sinusta tuli niin pieni ja happamassa hyvinsäilynyt nainen, että ikääsi veikataan 13 vuotta todellista vähäisemmäksi. Ja sekin hyvä puoli tässä elämässä on, että maailma avartuu ja huumorintaju paranee - ehtymättömästi.

--

Kirjoitin ja poistin ja kirjoitin ja poistin ja kirjoitin ja muokkasin niin pitkään, että enää ei tunnu mitenkään järkevältä enää julkaista. Mutta teen sen silti. Tuo ikä ja sen juhliminen avasi niin monta ja erilaista luukkua, etten olisi arvannut heti alkuun. Luonnoksiin jäi vielä aivan toisesta suunnasta pohdittu, mutta se jääköön sinne. Ettei mene ihan jakomielitautiseksi.

Lisään vain Mymskän blogista bongaamani sitaatin Aila Meriluodolta:

"Terveisiä elämästä, tältä kohtaa."


Täytyy mennä katsomaan se elokuva Meriluodosta, niin ja alkaa lukea Meriluotoa. Jospa pitäisin siitä enemmän kuin Eeva-Liisa Mannerista. Tuollaisen lausahduksen voi päästää vain oikeanlainen ihminen.

15 kommenttia:

  1. Sun kengänkoko on 27?

    VastaaPoista
  2. jep, tai 26. Riippuen kengän mallista.

    VastaaPoista
  3. Ootko sä nyt ihan varma? :D Mulla on ollut 27 varmaan alle kouluikäisenä.
    Mistä sä edes voit löytää kenkiä itselles?

    VastaaPoista
  4. eiku joo,

    mitähän mää taas olin miettimässä.

    Noo, ootetaan nyt vielä kymmenen vuotta siihen kengännumeroon. :)

    Sille voisikin pitää juhlat sitten: Ikäni on vihdoinkin kengännumeroni.

    VastaaPoista
  5. PS. syytän flunssaa kaikista ajatusvirheistä.

    Ajatella, jos olisin soittanut joulupäivänä toistuvasti numeroon 12, 112:n sijaan.. No onneksi ei silloin vielä ollut flunssa.

    VastaaPoista
  6. Taitaa olla tosi sopiva ika sulle just nyt.

    Mulla on synttari tassa, mutta molempiin sun numeroihin pitaa lisata 2, niin tulee mun ika. Siinakin on parillinen ja pariton, ja pieni ja iso.

    Ja mun ika on kanssa just paras mulle! ;D

    VastaaPoista
  7. Valitettavasti mun täytyy hieman loiventaa odotuksiasi Meriluodon suhteen... Tuo lainamani lause on vain yksi irrallinen mieleen jäänyt muuten en ole erityisemmin hänen runoistaan innostunut. Mutta tokihan aina kannattaa tutustua uusiin runoilijoihin, ei siinä ainakaan kovin paljon voi menettää!

    VastaaPoista
  8. Olemme samaa erinomaista vuosikertaa. Hieman hapokasta, pirskahtelevaa ja sopivan kyyninen, tumma maku. Optimistisen pessimistinen realisti.

    Jaahas, fyysikkojen keskuudessa on siis sama kilpailu kuin taidealoilla. Loistavien ihmisten joukossa kuka onkaan se kaikkein kirkkain tähti, ja kuka hiipuu taustalle. Joskus vaan on pakko käydä aivan pohjalla, jotta voi ponnistaa kaikkein korkeimmalle. Hyvähyvä, sanon ma.

    VastaaPoista
  9. :D :D

    Jotain tollasta mä vähän arvelinkin. Kyllähän sen toki olisin uskonut, että sulla on pieni jalka, mutta tuo alkoi kuulostaa jo melko uskomattomalta. Mutta hei, kunhan kympin tarkkuudella osuu, olenhan mäkin vasta jotain 20 vee. ;) (Ainakin Alkon myyjien mielestä).

    VastaaPoista
  10. itkupilli:

    ikä ku ikä. Kaikki käy. Kunhan ne tulevat vuorollaan. :)

    Mymskä:

    vilkaisin Meriluotoa kirjakaupassa, ja ainakaan vilkaisu ei heti aiheuttanut mitään vastareaktiota. Mannerin runoista taas en saanut mitään irti, niin uraauurtavia kuin ne ovatkin.

    Muusikotar,

    juuei, ei meillä ole minun mielestä mitään kilpailua, pikemminkin päinvastoin: opiskelu tapahtuu hyvässä yhteisymmärryksessä ja toinen toista auttaen. Statusalat on jossain ihan muualla. Se oli minulle enemmän sellainen sisäinen kokemus, että aivan kaikki ovat fiksuja ja ensimmäisen kerran tipahdin ylimmistä arvosanoista keskikastiin - ei sillä, että mikään yli hyväksytyn olisi enää tuolla alalla huono.

    Tiina,

    no tää ei ollut muutenkaan mikään bravuuripostaus ajatuksenjuoksussa. En ole ikänäni suoltanut näin huonosti jäsenneltyä ja roikkuvia langanpätkiä tursuilevaa tekstiä. Noin iso laskuvirhe on niinku koko pläjäyksen kruunu...

    VastaaPoista
  11. Minä en ymmärrä monia 50-luvun modernisteja ollenkaan. Kuten Manneria.
    Meriluoto kyllä sinänsä avautuu, mutta en ole kauheasti innostunut. Tosin en ole aikoihin lukenut hänen runojaan, pitäisikin ottaa ohjelmaan, nähdäkseen onko aika tuonut perspektiiviä... Lauri Viita putoaa minuun paremmin :)

    VastaaPoista
  12. No, minä jo vähän ajattelinkin, millainen miniatyrijalka Annikilla oikein on ;)

    Sinulla on ikään hyvä asenne. Minä en irl häpeile omaani, mutta blogissa yritän pitää suuni supussa siitä, koska olen saanut päähäni, että se on yksi niistä yksityiskohdista, joiden avulla ihmisiä voi tunnistaa. ;D

    Runomuotoiset Meriluoto ja varsinkin Manner ovat kieltämättä aika vaikeita sulalteltavia ensisilmäykseltä. Kuitenkin Meriluodon Lasimaalauksen nimiruno saa minut liikuttumaan ja Mannerin kissaruno huvittaa minua aina. Mutta minä olenkin proosaihmisiä, lohduttaudun. ;)

    VastaaPoista
  13. Celia:

    minulla ei olekaan mitään erityistä salailupolitiikkaa minun henkilöllisyyden suhteen. Tätä lukee äiti ja serkut, ja puolitutut ja tuntemattomat. Siinähän lukevat. Vaikka tietysti se vähentää esimerkiksi erinäisistä ihmisistä avautumista.

    (Hohoo, ette voi koskaan täysin tietää, miten pahoja ajatuksia oikeastaan ajattelenkaan -hohoo!)

    En ole aiemmin oikein välittänyt runoista, mutta tankoista olen pitänyt aina, ja niiden kautta olen hieman alkanut tutkiskelemaan runouden olemusta. Minähän pidän muutenkin sanaleikeistä ja kirjallisista ajatuspeleistä ja kummallisuuksista, joten runoissa on varmasti jotain ammennettavaa.

    VastaaPoista
  14. Annikki, sukulaisista viis, ajattelinkin kaiken maailman kylänmiehiä, joita lappaa blogeissa. :D

    VastaaPoista
  15. Kylänmiehethän pitää pistää ruotuun. Mistä ne muuten oppii..

    No mutta olen vankasti sitä mieltä, että maailmaan on mahduttava sekä yleisiä että yksityisiä bloggaajia. Ja se olisi ihan vihoviimeistä, jos ristimänimellä googlattaessa ensimmäisenä vastaan tulisi blogi. Sellaista julkisuutta en minäkään kaipaa.

    VastaaPoista