Torstai, jolloin laitoin makaroonilaatikkoa

Uutisissa oli maailman herttaisin kevennys: siinä japanilainen Omistautuneet Aviomiehet -järjestö oli järjestänyt puistotapahtuman, jossa pidättyväiset japanilaiset miehet saivat huutaa mikkiin rakkauttaan koko puiston kuullen. Monet olivat tulleet ihan työporukan kanssa, ja huusivat porukalla, kun muuten ois saattanut pelottaa.

Minustahan on tullut näin vanhemmiten melkoinen romantikko. Tai yritän ainakin kovasti tulla kaapistani ulos. Luulin niin pitkään, että en ehkä ole edes kykeneväinen rakkauteen, mutta se oli ihan turha pelko, koska jos minä johonkin olen kykeneväinen, niin juurikin siihen. Ja sellaiseen rakkauteen, jota voi huutaa turuilla ja toreilla. Hiljainen rakkaus, se on pienille vauvoille ja tuoreille äideille, ja sille on oma aikansa. Sitä ennen pitää raikua, samalla tavoin kuin jäät lähtevät.

Uutisista olen muutoin ollut sitä mieltä, että ne pitäisi vaihtelun vuoksi kääntää ympäri: kuukauden ajan vain hyviä uutisia ja lopuksi pikkuinen loppupahennus (orava hukkui lätäkköön tms.).

En näköjään millään arvaa, mikä minun mieliala on, ennen kuin alan kirjoittaa. Sitten se paljastuu. Olen aina ollut aika herkkä sille, että mielialani romahtaa, kun sairastan, mutta tämä on ollut naismaisuuden huippu. Niin synkeä olen ollut. On kyllä ollut kamala tautikin, oikea elokuvien flunssa.

Sitäpaitsi olen kuullut epäluotettavalta imartelunlähteeltä, että olen ihana. Sitä olen miettinyt kokonaisen päivän. Eikä siinä ole mitään romanttista (siis ihan oikeasti ei ole), mutta jotakin se sulki jollakin tavalla tai imeytyi tai teki pienen juuren.

Leiriin on hieman yli viikko, voi että kun en oikein ehdi toipua kunnolla. En tahdo jättää sitä välistäkään. Kai se normaali sääntö on, että yhtä monta kuumeetonta päivää pitää olla kuin oli kuumettakin. Siihen kyllä yllän. Mutta ei tarvitse sitten ihmetellä, jos väsyttää.