sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Kehollisuus on vienyt sanani. Ehkä motorisen aivokuoren pienen homunculukseni olkapää tai hartia on syrjäyttänyt jonkun ennen niin kukoistavan kolkan harmaissa soluissa, jossa silloin kasvoi sanoja. Hermoratojen äänettömyyden täyttävät mykät liikkeet, olkanivelen ikuinen ja aina muuttuva pyörähdys.
Lähettänyt klo

4 kommenttia:

  1. Lupus11/02/2014

    Sanat tulevat, kun niitä tarvitaan. Ehkä.

    VastaaPoista
  2. Anonyymi11/03/2014

    alussa oli sanattomuus. sanattomuus on hyvä ratkaisu. elämää ei ohjata selittelemällä.

    näin aiheesta leffan: siinä ilmeisen vieraantunut tyttö vetelehtii vetelehtimistään, kunnes rakkaus hyppää vastaan: japanilainen opiskelijapoika saattaa muuttaa tytön elämän suunnan. tai ehkä sitä ei tarvitsekaan muuttaa?

    elokuvassa puhutaan hyvin vähän. ainakin jälkivaikutelmaksi jäi ihmiseltä toiselle lausuttujen sanojen vähyys. tytön ja pojan välillä sanattomuus johtuu tietenkin kielimuurista. oli miten oli, kerrankin saattoi rauhassa keskittyä tunnelmiin eikä tarvinnut myöhemmin miettiä, mistä tässä oikein oli kysymys.

    meri

    VastaaPoista
  3. Anonyymi11/18/2014

    Minä tiedän mihin pystyt. Olet kuin nuoli joka on pantu jouseen, ei vielä jännitetty, mutta kohta. Tiedän, että pystyt Annikki. - m

    VastaaPoista
  4. Annikki11/21/2014

    Lupus,

    sanoja tulisi, jos olisin samalla tavalla mitään tekemättä pitkiä aikoja. Niitä pitäisi houkutella ylettömällä joutilaisuudella.

    meri,

    katsoin pitkästä aikaa Heavenly Forestin, jossa rakkaus paljastuu vasta, kun se on menetetty - mutta se ei olekaan pääasia, vaan ne pienet muutokset, joita ihmiset toisissaan aiheuttavat ja jotka johtavat suuriin muutoksiin, jotka ihmiset saavat itse aikaan itsessään.

    Minulle riittäisi varmasti olla vähän vähemmän pystyväkin, mutta toisaalta, tuskin se kauheaa kompensaatiota mistään on, vaan minä vain olen sellainen. Tahtoisin todella tietää, mihin se johtaa, kun vihdoin suuntaan jonnekin

    VastaaPoista

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)