i was fortunate enough to meet him
6 tuntia sitten
maanantai 23. kesäkuuta 2014
Vuosien jälkeen olen alkanut taas juosta. Järvenrannan sijaan pidän nyt mäkisistä metsämaastoista. Aurinko - harvoin paistaessaan - piirtää kultaisia valopilareita muuten varjoisaan kuusimetsään, metsäpihlajat nousevat hoikkina havupuiden välistä ja niiden kukat leijuvat valkoisina hattaroina siellä täällä. Sateella koiranputkien kirpeä tuoksu peittää kaiken muun alleen ja saniaiset painuvat pyöreinä kohti sammalia. Jalat etsivät tahdin, jossa sydän jaksaa tasaisesti lyödä. Sen jälkeen ei ole väliä, kuinka pitkään juoksee. Aina vain syvemmälle metsään.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Annikki, täälläkin on aloitettu uudestaan veltostumisen jälkeen uusi kunnon kohotus, ikävä kyllä se ei tapahdu noin suurenmoisen kauniisti, täällä vain vuohenputket määkivät leveämmillä lehdillään, vain kotipihassa koiranputket rinteessä haukahtelevat paljon ohuemmilla, mutta tuuheilla lehtirihmastoillaan. Emme ennätä niitäkään kuunnella kun mustat pilvet vyöryvät taivaalla ja alkavat vihmoa vettä niskaamme, pakenemme ovesta sen sisäpuolelle. Huhhuh.
VastaaPoistaTaisin olla sateella ainoa lenkkeilijä, mutta jos ei ole kylmä, ja vaatteet kestävät vettä tai pitävät märkänäkin lämpimänä, ei sateessa juokseminen oikeastaan ole edes inhottavaa. Kaikista eniten tahdon ulos ja metsään kuitenkin poutasäällä, ei sille mitään voi.
VastaaPoistaFlow on hieno asia. Olet näköjään edelleen olemassa. Monet eivät ole. Hirmu taitava olet maalamaan tunnelmia sanoihin.
VastaaPoista