sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Huhtikuu on koittanut jotenkin harmaana ja alavireisenä. Pilvet roikkuvat viikosta toiseen alhaalla ja pyyhkivät sulavista kinoksista aivan yhtä värittömiä. Toisinaan sataa myrskyten lunta: suuria lämpimiä villisti pyöriviä kuvakirjamaisia hiutaleita, ja silloin olen iloinen.

Laskin tappiokseni yhden hampaan. Joskus voi olla kamalampaa menettää hammas kuin rakkaus. Kunhan vain elelen eteenpäin tällä aikajanalla, tulee sellainen päivä, jolloin mietin, miksi ihmeessä surin yhtä hammasta. Mutta uusia hampaita ei tule. Rakkauksia niitä riittää, niin kauheaa kuin se onkin. Ja sitten tulee päivä, jolloin ei tule rakkauksiakaan. Luulen, että silloin suren eniten silti niitä hampaita.

Makasin mitäänsanomattomalla keinonahkatuolilla ja ajattelin kaikkea muuta kuin rakkautta, kun lämmin veri valui kielelle, joka ei enää maistanut mitään. Ryhti painui jotenkin surulliseksi koko päiväksi, askel laahasi kohti apteekkia. Nukuin tokkuraani tuntikausia. Aamun lämmin suihku herutti heleät veret hereille ja syljin kylpyhuoneen lattian punaiseksi.

Ulkona pilvikerros on niin paksu, ettei valo tunnu värjäävän mitään. Kevään tuoksu on tänä vuonna vähän laimea. Odotan värien palaamista.

11 kommenttia:

  1. No, aloitit värien palauttamisen kylppärin lattiasta...

    Minulta lähti hammas (etu-) jo 2 v sitten enkä uutta ole voinut ostaa koska no money. Hammas mursi irrotessaan palan yläleukaluuta ja uuden hinta mahdollisine luusiirrännäisineen maksaa 2000-10000 euroa. Entinenkin oli jo implantti, mutta säilyi itse ehyenä pyörän päältä asvalttiin tyrskähtäessäni.

    Rakkauksia on tosiaan tullut ja mennyt. Niitä on lähetetty matkaan ja toisinaan ne ovat lähteneet itse. Nyt olen jo vanha mies, mutta rakkautta silti kaipaan; sen erottaa huoneiden välinen seinä ja suunnaton ihmisten välinen ymmärtämättömyyden muuri. Tilanne nyt stabiili, mutta tikkaita ei ole kummallekaan puolelle muuria nostettu.

    Voi olla, että näin vanhana minä ehkä ymmärränkin, mutta en voi olla varma.

    Ehkä jäljellä on se rakkauden pysyvämpi muoto. Se ja ne ja he, joita joskus (kohdallani liian usein) rakkauksista syntyy; lapset. Mutta siitäkäänhän ei koskaan voi olla varma... tai tiedän kyllä, että suuret ovat kyyneleet sitten haudallani, niin kuin itsenikin kun edesmenneitä maanpoveen olen ollut laskemassa.

    Mutta ovatko lapsen kyyneleet suuren rakkauden merkki, vai vain äänettömiä sanoja kaipuusta jonnekin entiseen, missä vielä oltiin pieniä ja rakkaudelle alttiita vaikka ei sitä aina saatukaan?

    Raadollisesti: rakkaus itsessään, nimettynä, on vain ihmisen keksintö keksintöjen loputtomassa janassa joita poikkeavat aivomme kehittelevät; tappamisen vastakohta kuitenkin.

    VastaaPoista
  2. Niin minäkin ajattelin niistä värien palauttamisesta, että se alkoi lattiasta.

    Eiköhän ne kyyneleet ole molempia, ja sitten vielä kaikenlaista muuta, kullakin yksilöllisesti oma surunsa. Sitten kun vanhemmat kuolevat, toivon heidän eläneen sellaisen elämän kuin ovat halunneet, eikä sellaisen elämän, mitä joku muu on odottanut heidän elävän. Rakkaus on tainnut kuolla, jäljellä on jonkinlainen tottumus, väsymys ja elämänpelko. Mutta ei se ole hetkessä syntynyt, vaan pitkän ajan kuluessa, kun ovat jääneet omasta itsestään syrjään milloin kenenkin takia.

    Olen vielä sen verran nuori, että toivon muunkinlaista pysyvää rakkautta olevan kuin lapsen ja vanhemman välistä. Ja onhan sitä, ei vain ihan kenen tahansa kanssa.

    Mitenkäs olisi kuitusilta siihen puuttuvan hampaan paikalle? http://www.puuttuvahammas.fi/kuitusilta.html

    VastaaPoista
  3. Juu, Annikki, kävin kustannusarvion kysymässä siitä kuitusillasta, mutta ei multa irtoa sellaistakaan summaa (450-550€) ja sitä paitsi siitäkin jää ne kohoumat kielen niihin aina eksyessä: häiritsee kyllä tämäkin kolo ja puheeseen vaikuttaa myös.

    Se nastahammas, joka oli, oli tosi hyvä, mutta monta kertaa sekin uusittiin kun aina sattui jokin tapaturma. Ihan ensi alkuun 1990-luvun alkupuolella hamm.lääket.opiskelijat Kuopiossa sen kimpussa kokeeksi askartelivat ja vasta kolmannella kerralla tuli pysyvä kun opettaja alkoi kaveriksi. Se ei maksanut silloin muistaakseni mitään tai ihan jonkun pikkusumman vaan. Iisalmessa se uusittiin seuraavaksi ja tämä viimeisin Kittilässä kun kakkosnelosen pätkä tuli työmaalla telineeltä turpaan. Vakuutukset hoitivat maksupuolen niissä, mutta nyt ei semmoista ollut.

    Rakkaudesta vajaa elämä on suurinpiirtein samanlaista kuin hammas puuttuisi. Sitä ei vain kielellä voi todentaa. Jäytää sisuksissa ja sitten unet ovat ikävää täynnä.

    Tottakai minä nuorelle ihmiselle toivon aina parempaa onnea näiden asioiden parissa. En haluaisi nyt kasvavien mukuloittenikaan ilman sitä elämässään jäävän.

    Kyllähän minä elämässäni rakkautta saanut olen ja ehkä osannut vähän jakaakin, mutta varastoimaan sitä ei näköjään kykene...

    Vanhuus olisi kuitenkin hyvä elää ihmisen kanssa, johon luottaa, joka ei haluaisi riidellä ja jonka kanssa ei itsekään sitä haluaisi. Siinä vaiheessa lienee sama, miksi yhdessäolemisen tarvetta kutsuu.

    VastaaPoista
  4. Hmm. Taidan mieluummin haluta olla yksin. Pitkän ja sisältä yksinäisen avioliiton päätteeksi tulisi kuin palkintona viimein vanhuus jonkun kanssa, jota voi jo vanhasta muistista sietää, kun ei se ole minnekään lähtenyt.

    Kyllä sen elämän pitää olla mukavaa ja elämisen arvoista jo ennen vanhuutta, riitojen kanssa tai ilman.

    VastaaPoista
  5. Annikki, Valto:
    miten usein nähdään että vain nuorena on niitä rakkauksia? Minä muistan ne kamalana sekasotkuna.

    Siihen liittyy sama assosiaatio, siis hampaan puuttuminen. Olin Tukholmassa kesätöissä, jotain 22-vuotiaaana, ja viisaudenhammas vaati päästä esille. Mutta koska olen sodanjälkeisen pula-ajan sekundaa, niin se hammas otti ja puski sivuittain ja tappoi vieressä olevan hampaan.

    Poikaystävä oli tulossa katsomaan minua ihan seuraavana viikonloppuna enkä voinut ajatellakaan ottavani hienoa Jean-Paul Belmondon näköista rakastettua (?) vastaan poski turvoksissa ja voihkien aivan väärästä syystä (?).

    Ruotsissa oli ilmainen hammashoito. Menin sinne. Lääkäri mutisi ja kysyin että Va e de? jolloin hän rupesi kasaamaan kokoon eetterikoppaa, joita olin pelännyt koko elämäni. Olin joutunut pitämään semmoista päässäni kun kurkussa oli jotain ylimääräistä, esimerkiksi ja oli ehkä 5-vuotias.

    Lääkäri sitten kiskoi kaksi hammasta ulos, mutta hän selitti hyvin hitaasti ja kärsivällisesti, että hänen piti leikata ne irti ikenen kautta. Pääsin ulos tohtorin huoneesta ja hoipuin vertavaluvana talon portille, jossa oli puska. Nojasin aitaa vasten ja rupesin oksentamaan.

    Näin selvästi ohikulkevien ruotsalaisrouvien katseen: en finne igen.

    Rakkaus haipui pois, muistaakseni tavattoman dramaattisesti, koska minulla on taipumus dramatisoida asioita, mutta olen edelleen sitä mieltä että rakkaus on maailman tärkein asia. No, ehkä toiseksi tärkein, eka on maailmanrauha, jota ei ole. Se on toivomuslistalla.

    VastaaPoista
  6. Tukholma... ensimmäinen Tukholman-matkani oli miellyttävin; en tarkoita että se olisi ollut miellyttävä. Kaikki vaan oli toisenlaista. Laivalta, Birger Jarl, tultuamme emme tienneet minne olisimme menneet, niinpä, me alaikäiset, aikamme värjöttelimme Skepssbroenilla (?), palelsi, sitten lähdettiin teltta ja makuupussit olkapäillä kävelemään. Ihmeteltiin Gamla Stania ja vinoja taloja ja katuja. Mutta ei missään telttapaikkaa, ei..? Jatkoimme Europaväg neloselle (fyra). Käveltiin monen suuren sillan yli, ja kun ilta tuli, emme jaksaneet kauemmaksi. Pystytimme teltan puistoon, Mälaren rantaan, ja istuimme kivillä ja katselimme merta ja naukkailimme vodkaa. Mikäs meidän oli ollessa: ei sen kummempi. Oltiin 16-vanhoja, vieraalla maalla, ja kun toinen vodkalesteistä oli juotu, Pekka sammui. Ensin se yrjösi makuupussiinsa, kömpi sitten sinne, ja alkoi haista. Medbörjareita käveli iltalenkillään teltan ohi; heidän kuullen puhuimme kovaäänistä koulusaksaa. Kaupunki oli Tukholma, sama kuin aamulla, ja ajattelin että ei tässä ole käynyt tämän hullummin. Autot rummuttivat taukoamattaläheistä sillankantta. Sataa tihutti. Lokit ja tiirat riitelivät. Määlare. Kaupunki oli kaunis kun sitä katsoi meren tasalta. Joku ukko tuli sanomaan verlåt, ynnä muuta, ja että telttailu puistossa on förbjoden... Minä näytin kalpeana makaavaa Nurmisen Pekkaa ja sanoin: Han ä' schuujk... Mies pyyteli uudestaan anteeksi. Hän oli isäni ikäinen, siis vanha, mutta ei ollut käynyt Tali-Ihantalaa, niin kuin isäni. Että tavallaan hänellä oli syytä pyytää anteeksi.

    VastaaPoista
  7. Ripsa,

    (olenko sanonut, että suosikkikissani oli nimeltään Ripsa? se oli hurja elukka: tappoi rottia ja söi naapurin lasten kaniinin.)

    Kai sitä ajatellaan, että keski-ikäisenä kaikki on jo valmista, rakkaus on muuttunut happily-ever-afteriksi, ja joskus se onkin. Totisesti toivon rakkautta ihan kaikkeen ikään, monikossa tai ilman, sehän on ihmisen perusominaisuus. Olen jäänyt siitä vähän paitsi, mutta jos joskus kokisin sellaista rakkautta, joka voittaisi kiintymykseni omiin hampaisiin, niin olisihan se jotain.

    Sama tapahtui minun hampaalle: viereinen viisaudenhammas tuhosi sen. Menee varmaan vielä monta kuukautta tottua siihen. Kielellä en edes koske sille puolelle, en vain tahdo. Sanon ihmisille, että se on järkyttävä menetys, eikä kukaan usko.


    mikko,

    Minun ensimmäinen Tukholman matka oli 8-vuotiaana. Vanhemmat kieltäytyivät ostamasta minulle pientä vihreää keraamista sammakko vanhastakaupungista, joten suutuin ja juoksin karkuun, olin hukassa tunnin. Minulla oli vikkelät jalat.

    Minne olitte matkalla, kun oli telttakin mukana?

    VastaaPoista
  8. Maailmalle. Tai oikeastaan Maarianhaminaan... mutta seilasimme (kolme poikaa meitä oli) vähän ohi. - Saatan kertoa tästä joskus, nyt en jaksa.

    Muistan, kun mun suusta lähti ensimmäinen hammas pois, ihan yht'äkkiä vaan, ja minä menin näyttämään sitä äidille... "kato, äiti", niin se sano että "pistä se tyynyn alle niin HaltijaKeiju tuo sulle karkin". Olin hyvin epäilevä. Vai muka tuo... mistä se tietää missä mää nukun? Katselin äitiäni erittäin tarkkaavaisesti mutta se vaan tiskasi astioita. No, ajattelin, ei tässä oikeastaan mitään menetäkään, ja pistin illalla irronneen hampaan tyynyni alle. Aamulla kun heräsin niin oli sen tilalla Marianne-karkki.
    Aika ihmeellistä?

    VastaaPoista
  9. Minun olisi pitänyt saada tästä hampaasta tyynyn alle ainakin viisi tuhannen euron seteliä, niin voisi olla vähän parempi mieli. Typerä keiju nameineen, pöh.

    Minulta lähti ensimmäinen hammas sillä tavalla, että olin leikkimässä sutta, joka oli raivoisa taistelija, ja haukkasin pikkusiskon paidanhelmasta kiinni. Sisko juoksi karkuun ja sitä ei maitohammas enää kestänyt, se alkoi heilua. Olin järkyttynyt.

    VastaaPoista
  10. Anonyymi5/02/2012

    Hampaan menetys unessakin on ravisuttava kokemus, saati sitten oikeasti. Kamalinta on huomata, että suusta hajoaa hampaita eikä jaksa enää välittää. Sitten, vähitellen, pakottautuu hammaslääkäriin, ja kruunu kruunulta opettelee taas vähän rakastamaan itseään. (Se maksaa. Mutta minkäs teet.)

    Annikille ja muillekin toivotan rakkaudentäyteistä kesää, ja elämää.

    Nainen saaresta

    VastaaPoista
  11. Näin monta vuotta unia siitä, miten hampaani murenivat suuhun ja syljeskelin pientä hammasmurua. Tunsin itseni vajaaksi ja vammaiseksi ja olin kauhuissani aina siihen asti, että heräsin.

    Sitten menin hammaslääkäriin ja unet loppuivat.

    Kauhein uni taisi silti olla silmän menetys: sitä ei vain ollut, tilalla oli tyhjä ammottava reikä. Samoin aivojen puuttuminen oli järkyttävä uni, päälaki oli auki kuin parhaassa kauhuelokuvassa, eikä aivoja enää ollut, repaleisissa ihonriekaleissa oli kiinni muutamia hiuksia. Kukaan ei muka huomannut, että minulla oli päässä reikä. Viipaloin aivoni pimeässä keittokomerossa, laitoin niistä ruokaa.

    Sittemmin olen nähnyt paljon parempia unia.

    Vielä voi uneksia rakkaudesta.

    VastaaPoista