Valo on niin kirkasta ja varjot pitkiä ja viiltävän teräviä, tummansinivioletteja. Astuin kevätlätäkköön ja huomasin kengän kannan irvistelevän toispuoleisella ja repaleisella virneellä. Ilma on muuttunut pehmeäksi.
Puut ovat parhaimmillaan: männyissä on majavanruskeat rungot ja jäniksenharmaata huurretta neulasissa, leppien kärjet punertavat kuusien talvivihreää vasten ja 30-vuotiaat nuoret lehmukset ovat musteenmustia siveltimenvetoja sinisensinisellä taivaalla. En jää ihailemaan mitään, vaan liukastelen eteenpäin, kunnes vilkaisen valkeaa kuuta ja sen varjoisia meriä, ja jalat luistavat alta. Sivuaskel, enkä kaadu. Luiskahtelen, narskahtelen, hyppelehdin eteenpäin ja olen aika iloinen, että pyörästä puhkesi rengas jo monta viikkoa sitten. Saan kulkea näin.
Interrail osa 8 (Lucca edelleen)
4 tuntia sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti