Annikin

Kuunpimennystä ei näkynyt. Aurinko kellui eilen kuusien päällä suurena kuumana keltuaisena. Huurre sulaa ja härmistyy uudelleen ja uudelleen oksiin.

En juuri käy ulkona, mutta viima on polttanut kädenselkäni karrelle. Tämä talvi on tuntunutkin polttavalta ja niin vain iho palaa kylmässä araksi ja punaiseksi. Nahka kuoriutuu.

Lunta on paljon niin kuin lapsena. Olen tosin asunutkin pitkään eteläisemmissä kaupungeissa, kunnes jotenkin ryömin takaisin. Raskasta on kiivetä pohjoiseen ja itään. Havumetsät haukkaavat sisäänsä ja pitävät piikkeineen etäisyyttä.

Revontulet pilkahtivat eräänä mustana iltapäivänä: punaiset ja vihreät kapeat hännät häilähtivät, ja minuutin päästä sain miettiä, olinko nähnyt mitään ollenkaan.

Jos syksy vuosi sitten tuntui pitkältä pimeältä sukellukselta, niin tämä on ollut raitiovaunureitti: voin hengittää mielin määrin, mutta kulkuni on rajoitettu, aikataulutettu ja aina vain toistuva. Pääseehän sillä tietysti juuri sinne minne haluaakin: valmistun viiden vuoden päästä ja tämä tyhjä hitaus jää taakse.