keskiviikko 13. tammikuuta 2010

Nahka

Olen parkinnut nahkaani paremmaksi. Siitä on karvat raavittu ja rasvaa hierottu kerros kerrokselta. Välillä koetan tulosta, hieron karheaa kohtaa. Vaan nahka on kuiva ja vastustaa muokkaamista, hylkii rasvaa ja kasvaa piikkiä. Pähkinäöljyistä satularasvaan, hidas on nahka taipumaan. Suomut kiertävät polvia ja kyynärpäitä, kasvavat käsissä pitkin ulkolinjaa kämmensyrjään, jaloissa sääriluun sisäpuolta päkiään asti.

Tukka on virunut pitkäksi. Aina sen pää katkotaan, mutta jo kohta se kiemurtelee juuristaan esiin. Sen keratiiniköysi kiertyy öisin kaulan ympäri, aamuisin riippuu raskaana vettyneenä mattona, laahaa perässä, sähisee pakkasessa, pestynä tekee märän pesän niskaan ja palelluttaa. Se päättää jakauksistaan itse, ja laskee käärmevyyhtinsä kasvoille. Kuivat häntänsä se karistelee vilistäviksi lukeiksi lattialle.

Olen ollut väsynyt jo pitkään. Enimmäkseen en saa itseäni asunnosta ulos. Jokapäiväiseksi suunnittelemani liikunta vie neljä päivää toteuttaa. Pankkiasian hoitamisen valmistelu vie viikon. Soittoasia vie kaksi, kolme neljä viikkoa. Alan uskoa, että tuo käärmemäinen tukka ei ole mikään voiman lähde niin kuin Simsonin, vaan syö kaiken, minkä minäkin.

Odotan ja odotan, eikä odottamisella ei ole suomen kielessä ulottuvuuksia. Japanissa odottaminen kattaa kymmenisen erilaista verbiä riippuen odottamisen tavasta, ajankohdasta, sijainnista, kohteesta tai sen mahdollisuuksista lopputulokseen. Se voi olla yöllistä, päivän kestävää, toivotonta tai sijaita toisessa huoneessa. Minä en kuitenkaan tunnista omaa odotustani. Se vain makaa. Se on liikkumaton. Se makaa.

Ilma lauhtui vähän. Kävelin kaupungin viimeistä katua rantaan asti. Kaikki oli tupsutettu keskitalven puuterisudilla pehmeäksi: se, mikä on mustaa, oli sametinharmaata ja ruskea vaaleaa kauraa. Hopeapajut kannattelivat vaaleanpunaisia verkkoja taivasta vasten. Sama maitomainen laimeus peittää minuakin. Katselin hetken hämyistä jäätynyttä aavaa, eikä se tuntunut miltään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti