sunnuntai 9. elokuuta 2009

Kesäteatteri

Elokuu on tullut, ja vaikka en ole niitä kesää yli kaiken rakastavia ja syksyä surevia ihmisiä, hätkähdän hieman, kun näen viljan jo tuleentuneen pelloilla. Kaura tiukkuu vielä vihertävän hopeaa, mutta vehnä ja ohra ovat luopuneet kesän väreistä. Niissä on nykyään lyhyet ja tanakat varret (jalostettu lakoamista vastaan), joten pellot muistuttavat enemmän palanutta nurmikkoa kuin viljavia, tuulessa huojuvia kenttiä.

Jostain syystä makoilen mieluummin hämärässä ja viileässä aitassa läppärin äärellä kuin ottaisin jonkun kesäkirjani ja istuisin laiturilla lukemassa. Torkun tunnin, katselen ovesta rantaan, mutta en liikahdakaan. Eilen uitin hetkisen jalkojani lämpimässä ruskeassa järvivedessä ja haistelin lahdentakaisen metsäpalon savua. Hevoset hirnuivat levottomina toisella rannalla aina myöhään yöhön asti. Tänään ne ovat olleet hiljaa, eikä palosta ollut uutisissakaan.

Kesää olen viettänyt seuraamalla Ylen areenan draama-osiosta Pientä runotyttöä ja Koleaa taloa, joista ensimmäinen ei vähimmässäkään määrin muistuta kirjallista esikuvaansa, mutta on omassa vinksahtaneisuudessaan välillä kiinnostava. Kolea talo taas oli laatuakin laadukkaampaa, komeasti kuvattua Dickensiä, jossa sain salavihkaa samaistua terävään, järkevään sekä ystävälliseen Estheriin. Gillian Anderson oli antanut hienoluiset kasvonsa kauniille lady Dedlockille, ja traagiseksi naiseksi ne kasvot sopivat hyvin - sen tietää siitä, että hiili tai tussi tai grafiitti alkaa houkuttelemaan piirtokättä: tuo nenän harjanne ja posken kaari...

Tulen ulos aitasta, kun ihmisiä alkaa virrata mökin pihaan. Sattumalta - siinä määrin kuin sunnuntai on koskaan sattuma - elokuun iltapäivä kerää perhekuntia (serkkuja, sisaruksia) tikkuiselle laiturille. Lapset juoksevat järveen ja vesi on pian täynnä melenneitoja ja hui-haikaloja. Kaikessa on kesäjuhlan tuntua, vaikkei mitään erityistä tapahdu. Suuri aurinkovarjo makaa maassa, sen myrsky pilkkoi säleiksi. Pöydällä auringonpaisteessa lojuu poikien kalastuspakit ja uistimia. Niiden väliin ujutan pikkutytöille mehukannun, mehulaseiksi koristeelliset snapsilasit ja pieniksi leivoksiksi leikkaamaani pullaa.

Myöhemmin, kun makkaravuoret ja salaattialtaat ovat huvenneet ja auto toisensa jälkeen kadonnut mäelle ja maailmalle, aallot lyövät kaislikkoon ja jäljelle jää vain pelkät maisemakulissit. Palaan itsekin kaupunkiin näinä päivinä, mutta vielä istun kulisseissa pää tyhjänä ja yksin.

5 kommenttia:

  1. Muistin näiden muutaman postauksen myötä miksi tykkään lukea blogiasi, vaikka harvoin kommentoinkin. Ilmaisusi on ihan arkisissakin jutuissa lyyristä ja aistillista, pehmeän analyyttista ja lisäksi jotkut lauseet jäävät soimaan tunteiden tasolla, yksinkertaisesti ja huomaamatta.

    VastaaPoista
  2. Virkistävää kuulla, että noin iso tyttö katsoo tai lukee Pientä runotyttöä, Emilia Byrd Starria ja hänen leimahdustaan.

    Muistan kuinka Emilian innoittamana aloin kirjoittaa jollakin tylsällä alakoulutunnilla Näköalaa huoneeni ikkunasta. Kun Emiliakin kerran kirjoitti.

    VastaaPoista
  3. Kristian,

    kiitos. Ei tämä mikään kommentti-imuri ole koskaan ollut tämä minun blogi, ja metamorfoosien myötä minulta katoaa aina lukijoita. Nyt taisi taannoin hävitä aika kasa, kun tyyli vaihtui hirtehisestä sairauskertomuksesta tällaiseksi lyyrisemmäksi. Raaka ja ruma kuvaaminen ja pilkallinen huumori oli varmasti tarpeellista hengissäpysymiseen, ja hauskaa ja rempseäähän se oli, mutta ei sillä parane. Paranemista varten pitää olla kauneutta, ja rauhaa. Tämä on hyvä tie.

    On kuitenkin mukavaa, että uusia, erilaisia lukijoita tulee tilalle. Olisi kurjaa pysyä aina vain yhdenlaisena, ja uusista ihmisistä peilaa itseään ja kirjoittamaansa uudella tavalla. Jos koko elämä on paluuta omaksi itsekseen, niin jopas olen runollinen ja kaunis henkilö. :)

    Iines,

    Taidan olla ikuisesti sillä tavalla vanhanaikainen, että luen Pientä runotyttöä, aina uudestaan, ja pidän siitä joka kerta enemmän. Lapsena pidin enemmän seurallisesta Annasta liitutauluineen, mutta nykyään pidän yksinäisestä Emiliasta eniten (harmittaa tosin nuo päähenkilöiden nimien käännökset, kun muidenkaan hahmojen nimiä ei käännetty, ja Emily on kauniimpi nimi kuin Emilia).

    Olen ajatellut tilata itselleni Montgomeryn päiväkirjat, mutta ne ovat aika kalliita amazonissa, ja niitä on niin kovin monta. Kirjailijahan kärsi uusituvasta masennuksesta (kappas kummaa kirjailijalle) ja teki lopulta itsemurhan. Kirjoistaan hän kyllä siivosi kaiken rujon pois, ja ne ovat sillä tavalla vajaita maailmoja, ettei niissä ole rumia asioita, mutta jokin niissä on kovin viehättävää, ja ihmiset ovat elävämpiä kuin oikeat ihmiset. Siksikin olisin kiinnostunut näkemään, kuinka hän kuvasi oikeaa elämää pettymyksineen.

    VastaaPoista
  4. Minähän ristin tyttönikin Montgomeryn hahmojen mukaan, nimestä löytyy kumpikin kirjojen sankaritar..

    Ja hän on tuossa kuin sinä, lukee uudelleen Annoja ja Emiliaa ja on hankkinut sarjat itselleen. Pitääpä kysyä, onko hän huomannut nuo kirjailijan omat päiväkirjat. Itse sain tästä unohtuneen lukuvinkin, kiitos!

    VastaaPoista
  5. Montgomeryltä on jätetty kääntämättäkin monta sarjaa, ja nyt sitten oli käännetty yksi kirja lisää: Marigoldin lumottu maailma, jota en ole vielä lukenut. Ajatellas, jos se olisi ollut olemassa jo aiemmin, niin tyttärelläsi voisi olla erikoisemmat nimet.

    Luin taannoin lyhyen pätkän jostakin uutispalstalta, että joku oli tehnyt tampereen yliopistossa väitöskirjan Prinssi Edwardin saaren naisten päiväkirjoista, niistä sadan vuoden takaisista. Se kuulosti sekin mielenkiintoiselta, ja löysinkin ko. tutkimuksen pienen kaivelun jälkeen:

    http://www.uta.fi/laitokset/kirjasto/vaitokset/2008/2008116.html

    Naiset kuulemma kirjoittavat mieluummin kuvaillen "ilmoja, perhe-elämää, ystäviä ja lähiyhteisöä" Kanadan suurten historiallisten murrosten sijaan. Kuulostaa ihan naisten blogeilta. Hah.

    VastaaPoista