Annikin

Luin jokin aika sitten dystopian Ready player one. Tietysti se oli oudompi ja synkempi kuin virtaviivaistettu ja pehmennetty elokuvaversio. Siitä jäi jotenkin päälle koko kirjan läpi massiivisena ja kaikenpeittävänä kulkenut 80-luvun popkulttuuri. En ollut nuori silloin, vaan vähän myöhemmin, ja kuuntelen nyt Kasari-radiota ja katson Netflixistä kasarielokuvia ja kaikki tämä sotkeutuu kirjan oudon maailman kanssa limittäin. Päivä lähtee käyntiin Van Halenin Jumpilla ja päättyy matkalla kotiin yleensä Flying Picketsin Only youlla. Dirty Dancing on herttaisen viaton elokuva nykypäivänä, ehkä se oli silloinkin. Katsoin the Dark Crystalin nähdäkseni Kiran. Vanha peittää alleen uuden ja varsinkin oikeat muistot 80-luvulta. Alan unohtaa, mitkä kappaleet olen kuullut perheen auton takapenkillä kasetilta, ja mikä kuuluu tuohon keinotekoiseen keksittyyn romaanimenneisyyteen. Se jotenkin sotkee juurimuistoja ja vääristää niitä. Silti kirjan pakkomielteinen tunnelma pitää huomaamatta otteessaan.