maanantai 17. joulukuuta 2012

Sukujuhlat: paikka, jonne kerääntyy hyvin samalla tavalla elämän murjomia ihmisiä, joilla vanhetessa roikkuu kaulaheltta identtisellä tavalla. Loppuillasta huomaat, kuinka jokaisen henkilökohtainen tragedia on sama kuin omasi.

12 kommenttia:

  1. Kerran olin yksissä sukujuhlissa, Messukylässä. (Lähellä sitä taloa jossa asui rakennusmestari Kalle Päätalo. En tiennyt, että asui, koska en ole lukenut yhtään hänen kirjaansa.) Minut majoitettiin - olin ns. "kunniavieras" -olohuoneeseen yöksi. Ei sev väliä. Huoneessa oli käkikello jonka sisällä oli puinen lintu joka ilmoitti aina paljonko kello on, se sanoi KUKK KUU. En minä tiedä paljonko kello oli, oli kumminki yö, kun hermostuin siihen ja teippasin sen kummajaisen luukun heftateipillä kiinni. Eipä enää kukkunut.

    Ps. Anoppi ei siitä tykännyt.

    VastaaPoista
  2. Anopit on aina jostain syystä vähän nuivia, niitä vaivaa elämä.

    Sukujuhlissa on muuten oikein loistavaa: kaikki tanssivat, laulavat ja tykkäävät ruuasta. Siitä meidän suku on hyvä, olemme eläväistä, vaikkakin välillä vähän vittuilevaa porukkaa.

    Tänään mentiin siskon kanssa ostamaan vähän lahjoja sellaiseen kauppaan, jossa yksi serkuista on töissä, ja koska radiosta sattui tulemaan joku jammailtava musiikkikipale - en enää muista mikä - aloimme siinä sitten kävellessä heilua letkeästi ja vähän tömistellä jalkoja, kunnes käännyimme hyllyrivistä vasempaan ja näimme serkun jammailevan myyntitöissään itsekseen. Siitä jotenkin huomasi, että samaa sakkia sitä ollaan.

    VastaaPoista
  3. Taidatte olla hobbitteja?

    Tai mitä lie, kummallisia kumminkin.

    Ps. Oikeesti mää rakastan sua Annikki kun sää kerrot niin kamalan kivoja juttuja. (Kuten tämänkin.)

    VastaaPoista
  4. Tämä on tekstiä jota ymmärrän. (Voi olla että ymmärrän väärin. Mutta sehän ei ole muiden ongelma, kuin minun.)

    http://www.youtube.com/watch?v=0cqDMzp_cCs

    VastaaPoista
  5. Enpäs oikein tiedä, miksen enää seuraa mitään huumoriohjelmia, nehän ovat monesti aika hyviä. Tämäkin Ihmebantu, vaikka vähän vanha onkin.

    Jotenkin lapsekasta sukua olemme, ja olen. Hyvä se on sentään, ettei ihan yksin ole sellainen pelleilijä. Meillä oli joku puolituttu juhlissa kuskina, ja hän meinasi ajaa ojaan, kun ei voinut naurua pidätellä, vaan ulvoi vedet silmissä. Takapenkillä meitä oli neljä ja vänkärin paikalla kaksi. Serkkutyttöni on huvittavan raivoissaan aina loppuyöstä juhlissa, ja heitti poistuvaa mersua piirakalla. Hobitit ovat varmaan vähän liian hyväntahtoisia esikuvaksi, ehkä olemme kääpiöitä tai jotain örkkejä.

    VastaaPoista
  6. Huumori on väistämistä; se on tapa olla ottamatta kantaa asioihin. Se on oikeastaan pelkuruutta. (Totta kai tunnen itseni.) Toisaalta, huumori on kaikkein kärkevin ase. Ajattelepa diktaattoria jolle nauretaan... aina, kun alamaiset näkevät hänen pärstänsä, he puhkeavat hillittömään hörötykseen.

    No, diktaattori voi, jos on ja kun on tarvis, teloituttaa mahdollisimman monta hekotuttajaa. Mutta eihän hän itseään voi likvidoida? (Tai tietysti voi.)

    Ps. En minä näitä satuhahmoja sen enempää tunne. Vahingossa katsoin vähän matkaa yhtä elokuvaa jossa oli "hobbitteja". Niillä oli isot korvat, niillä ne kuuntelivat mitä heidän ympärillään tapahtuu, ajattelin että heidän täytyy olla sympaattisia olioita. (Sen takia ajattelin Sinua ja Sun sukuas.)

    VastaaPoista
  7. Nimittäin... kaikkein kivoin juttu mitä olen IKINÄ kuullut, on se, kun tee siskokset saippuioitte toisenne (ja kylpyhuoneen lattian) ja aloitte tuuppia toisianne... Siis tässä ei ole mitään perverssejä ajatuksia vaan ihan sitä valtavaa iloa mitä teillä silloin oli! Voi että!

    Ps. Ei mulla oo kun vaan yks lapsi, Saaga. Jos niitä olisi enemmän, esimerkiksi kuusi, olen varama että kyllä nekin joskus toisiaan olisi tuuppineet. (Eli panneet liukumaan. Koska Saaga jo yksinään oli kamala väkkärä.)

    VastaaPoista
  8. Sitähän se huumori on, mutta on se defenssin lisäksi ihan sitä itseään: hauskaa.

    Hobiteilla on paljon ruokahetkiä: on aamiainen ja toinen aamiainen ja lounas ja... Siihen syömisen määrään nähden he ovat aika hoikkia olentoja. Ilmeisesti hobitti kuluttaa samalla tavalla pinta-alaansa nähden paljon kuin muutkin pienet nisäkkäät, kuten vaikkapa hiiret.

    Kun on aikuinen, kaikessa hauskassa on se huono puoli, että on liian suurikokoinen ja painava. Puuhun ei voi kiivetä, koska oksa katkeaa, kylpyhuoneissa ei mahdu liukumaan lattian poikki ja vaikka itsensä saisikin lyhyeen, mutta nopeaan liukuun saippuavaahdossa, massaa on niin paljon, että jos suhahtaa päin seinää, se sattuu. Toista se oli silloin, kun painoi 20 kg.

    Noo, vähän isompana tehtiin sitten sillä tavalla, että laitettiin jalkaan sellaiset minisukset (kannattaa tehdä tämä talvella, kun on lunta), hevosiin kiinni pitkät ohjat, ja sitten hopotihoi pääsee aika kovaa vauhtia hevosen perässä pitkin metsätietä ja se on hauskaa. Se on niin hauskaa, ettei mikään ole yhtä.

    VastaaPoista
  9. annikki

    mietin usein, mitä sukujuhlissa tapahtuu. lehdissä oli niistä ilmoituksia: kovalaisen sukuseura viettää kymmenvuotisjuhliaan kangasniemellä 13.-14. heinäkuuta. sukujuhlat aloitetaan lauantaina kello 14 työväentalolla pidettävällä sukukokouksella.

    tai: abraham virtasen jälkeläiset pitävät sukujuhlan ja sääntömääräisen sukukokouksen kuhmossa 17.-18. joulukuuta. sukujuhlat alkavat lauantaina 17. joulukuuta kello 12.30 kuhmo-talossa.

    sitten osallistuin sellaisille itse. ann arborissa asuva sukulaiseni eeva seisoi liikuttuneena pienen ylä-asteen aulassa. hän näytti kuvaa lakeuksien poikki kiemurtavasta joesta. eeva oli ensi kertaa suomessa, isänsä synnyinsijoilla. "ymmärrän, miksi isä kulki tällä joella", hän sanoi kuvaa katsoen ja kyyneleet nousivat silmiin.

    yli viisisataa nn:stä polveutunutta juhlijaa tungeksi ympärillä ruokalippuja ostaen. piti päästä äkkiä syömään oman kylän meijerin viiliä ja marttojen täyttämiä sämpylöitä.

    VastaaPoista
  10. Meillä on niin pieni suku, että perhejuhlat ovat käytännössä sukujuhlat. Muita ei ole kuin muutama täti ja lauma serkkuja. Yleensä on ruokaa noutopöydästä ja kemut kestää vaikka kuinka pitkään. Jos kaikki meidän nn:stä polveutuvat kutsuttaisiin, määrä olisi vielä kymmenissä.

    Sellainen mielikuva minulla sukujuhlista olikin, että jonnekin syntykylään palataan kesäaikaan, on luento sukuhistoriasta ja sitten joku ruokailu ja sitten, jos on oikein lupsakasta suvusta kyse, tanssit.

    VastaaPoista
  11. Pienin muutoksin tuttu juttu. Kiitos tästä: olen aavistellut, mutta en kuitenkaan ole pystynyt suhtautumaan asiaan näinkään lämpimästi.

    VastaaPoista
  12. Mihin asiaan? Siihenkö, että nekin ovat ihmisiä ja samalla tavalla surullisia ja näköalattomia kuin kaikki ihmiset? ja eihän se aina ihan niin synkkää ole, vain dramaattisimpina hetkinä.

    Äitini pitää minua kylmähkönä järki-ihmisenä, mikä ei ole hänen mielestään mikään hyve, mutta juuri siksi minulla on varaa olla lämmin.

    VastaaPoista